Reeta Remeksen velka

Kiuruveden Hautajärvellä asunut leski Reeta Antintytär Remes joutui selvittelemään kuolleen miehensä veljien kanssa 350 kuparitaalarin saatavaa, josta Reetalta ensimmäisen kerran vaadittiin osaa maksettavaksi käteisenä talvikäräjillä 23.1.1734.

Reeta oli syntynyt noin vuonna 1662 Kiuruveden Remeskylässä ja avioitui Hautajärveltä kotoisin olleen talollisen Pekka Juhonpoika Kärkkäisen kanssa, joka oli syntynyt noin vuonna 1665. Pekan kuolinaika ei ole selvillä, mutta Reeta mainitaan leskeksi vuoden 1734 käräjillä. Reetalla ja Pekalla oli ainakin yksi lapsi, Anna, joka syntyi noin 1714, jolloin Reeta oli huomattavan korkeassa iässä lapsen synnyttäjäksi. Kirkonkirjat tietävät, että Reeta kuoli Hautajärvellä 25.2.1737.

Pekka Kärkkäisellä oli useita sisaruksia, johtuen mm siitä, että isänsä oli kolme eri kertaa naimisissa. Lauri-niminen veli oli nyt käräjillä vaatimassa saataviaan. Pöytäkirjasta käy ilmi, että toisena vaatimusten takana oli myös Olli-veli, joka ei ollut paikalla. Reeta oli kaikesta päätellen keskustellut tästä velasta Laurin kanssa, jolta vaati saada nähdäkseen aikaisemmin laadittuja asiakirjoja. Reeta tuskin oli luku- ja kirjoitustaitoinen, joten hän ei olisi asiakirjoja ymmärtänytkään, mutta asia olisi kuitenkin käräjillä selvitetty. Lauri väitti, ettei hänellä ole kyseisiä asiakirjoja, vaan ne ovat Olli-veljen luona. Reeta joka tapauksessa kieltäytyi maksamasta mitään, jos maksamatonta velkaa ei voi todeta asiakirjoista.

Oikeudessa ei asia mennyt yhtään eteenpäin näillä käräjillä, vaan käsittely jouduttiin lykkäämään seuraaville käräjille. Lauri kyllä vakuutti, että hän hankkii ensi käräjille asiakirjat. Pöytäkirjassa todetaan, että silloin asia laitetaan sille kuuluvaan järjestykseen, mutta ehtona on, että kaikkien veljesten tulee olla paikalla, eikä heillä saa olla minkäänlaista estettä. Tämä vaatimus on epätavallisen selvästi kirjattu.

Kun tarkastelee vuoden 1734 syyskäräjien pöytäkirjaa, sieltä ei löydykään koko asiaa. Jatkokäsittelyä ei löydy myöskään vuoden 1735 talvikäräjien pöytäkirjasta. Olisiko Reeta ollut jo vanhuuden heikko, ettei olisi päässyt käräjille lainkaan, tai sitten asiasta sovittiin ilman käräjille menoa.

Pekka Remeksen viljavelka

Iisalmen talvikäräjille 9.1.1744 saapui leskivaimo Elli Makkonen, jonka mies, sotilas Niilo Elg (Hirvi) oli kaatunut taisteluissa Lappeenrannassa. Leskellä ei ollut minkäänlaisia todisteita vaatimukselleen saada talollinen Pekka Remekseltä takaisin kuolleen miehensä lainaamat 10 kappaa viljaa. Elli Makkonen joutui valalla vahvistamaan vaatimuksensa todenperäisyyden, eikä Valkeisenmäestä kotoisin olleella Pekka Remeksellä ollut mitään mahdollisuutta luikerrella pois vastuusta. Remes joutui tunnustamaan, että vaatimus on oikein ja hän on velkaa sotilaan leskelle.

Niilo Elg, eli suomeksi Hirvi, oli ruotusotilas, jonka numero oli 61. Ruotutalot sijaitsivat kaikki Valkeisenmäessä. Niilo oli mennyt sotilaaksi vuonna 1729 ja kuoli Lappeenrannan taisteluissa 23.8.1741. Niilon siviilisukunimi ei ole ollut mahdollista selvittää tässä yhteydessä, mutta katselmuskassa vuonna 1735 mainitaan hänen kotiseudukseen Sawo.

Käräjien päätöksen mukaan Pekka Remes tuomittiin maksamaan 5 hopeataalarin uhkasakolla Elli Makkoselle 8 päivän kuluessa vaaditut 10 kappaa viljaa tai niiden arvo rahassa. Oikeuden pöytäkirjassa ei ole mainintaa siitä, oliko kyseessä ruis, ohra tai joku muu viljalaji tai kuinka paljon rahallinen korvaus tulisi olemaan. Kaiken lisäksi joutui Remes korvaamaan Makkoselle tämän oikeudenkäyntikuluja yhden hopeataalarin ja 16 killingin verran.

Iisalmen kihlakunnan käräjäkirjoissa on luisia tapauksia, joista käy ilmi, että talolliset ovat lainanneet toisilleen tai muille ihmisille viljaa. Että talolliset olisivat joutuneet ottamaan viljaa lainaksi ruotusotilaalta, on hyvin harvinaista. Pekka Remes näyttäisi olevan Valkeisenmäessä asunut Pekka Laurinpoika Remes, joka syntyi noin vuonna 1684 ja oli naimisissa Anna Matintytär Pulkan kanssa. Pekka Remes oli myös starosta, eli veronkantaja jota myös piiskuriksi on kutsuttu, ja siinä ominaisuudessa on usein käräjillä selvittelemässä toisten veroasioita.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan talvikäräjät 9.1.1744, sivu 527.

Ollin takuumiehet

Kiuruveden Remeskylässä oli Olli Matinpoika Remes, joka syntyi vuonna 1705 ja asui Mäkelän talossa yhdessä puolisonsa Tiina Kauppisen kanssa. Ollilla oli kaikesta päätelleen suunnitelmissa maakauppoja, koska tarvitsi suuremman summan käteistä rahaa, jota hänellä ei ollut.

Iisalmen käräjillä vuonna 1749 käsiteltiin Olli Remeksen lainan takuumiesten vahvistamista. Takuumiehiksi olivat lupautuneet talolliset Taneli Kauppinen ja Lauri Lappalainen yhdessä entisen nimismiehen Lauri Paldaniuksen kanssa. Tehdyn selvityksen mukaan kaikki kolme olivat varakkaita ja kiinteästi paikkakunnalla asuvia ja näin ollen laskettiin, että niin Kuninkaallinen Majesteetti ja kruunu kuin myös tilan tavanomainen verottaja saisivat riittävät takuut Remeksen lainalle. Taneli Kauppinen oli kotoisin Iisalmen maalaiskunnan Iimäestä ja oli Ollin puolison, Tiinan veli. Lauri Lappalainen puolestaan oli sukua Ollin äidin, Reeta Lappalaisen kautta. Paldanius ei ollut sukua Olli Remekselle.

Oikeuden asiakirjat eivät kerro kuinka suuri laina oli kyseessä, eikä myöskään sitä kuka lainan antaisi, mutta oikeuden pöytäkirjan muotoilusta voisi päätellä, että rahat tulivat kruunulta, elikkä siis valtiolta. Mihinkä Olli Remes tarvitsi lainaa? Oikeuden pöytäkirjat eivät sitä kerro, mutta tuohon aikaan yleinen tarve oli maakauppojen rahoittaminen.

Olli Remes on elinaikanaan hankkinut itselleen ainakin Uppolan tilan Nälännöltä ja joutui ilmeisesti myös rahoittamaan Mäkelän tilan pirstomista Puron ja Kestilän tiloiksi sekä myöhemmin Haapakummun tilaksi. Ollilla oli suuri lapsilauma ja hänen poikansa näkyvät myöhemmin yllämainituilla tiloilla maanviljelijöinä. Olli Remes näkyy Iisalmen kihlakunnan käräjien pöytäkirjoissa usein erilaisissa luottamustehtävissä, arviomiehenä tai uskottuna miehenä. Että hän oli luotettava talollinen, näkyy esimerkiksi siinä, että entinen nimismies meni hänen lainansa takaajaksi. Ollin takuumiehiä ei myöskään vaadittu vastaamaan takauksistaan lähiaikoina, niin näyttää siltä että Olli pystyi velkansa maksamaan.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirja 1749, sivu 135.

Niirasen hevonen kuoli Viipurissa

Heikki Niiranen Porovedeltä oli haastanut 1722 piiskuri Pekka Remeksen käräjille saadakseen korvauksen hevosestaan. Pekka Remes asui Valkeisenmäessä, joka on nykyistä Vieremää, ja oli syntynyt noin vuonna 1683 Kiuruveden Remeskylässä. Pekka oli piiskuri eli profossi, jonka tehtävänä oli kantaa omalta alueeltaan verot ja toimittaa ne eteenpäin. Tällainen tehtävä oli ilmeisestikin jonkinlainen luottamustoimi, vaikka se onkin ollut epäkiitollista olla karhuamassa veroja. Piiskurin toimenkuvaan kuului myös päivätöiden organisointi esivallan tarpeisiin. Niirasella oli ollut hevonen, jonka Remes toimitti Viipuriin päivätöihin. Asia olisi ollut Niirasen kannalta hyväksyttävissä, mutta hevonen oli toisen ruodun puolesta palveluksessa ja siellä kuoli. Käräjillä tiedettiin myös, että Niirasen hevonen oli ollut venäläisten käytössä Viipurissa, kun heitä kuljetettiin Kähkölään.

Pielavetisen Tahvo Tikkasen hevonen oli aikaisemmin ollut sillä paikalla, ja kun Niirasen hevonen astui palvelukseen, palautettiin Tikkasen hevonen kotiin. Viipurista oli aiemmin tullut vaatimus saada kaikkiaan viisi hevosta erilaisiin tehtäviin, mutta lautamies Sipi Pulkkinen, joka oli Pielaveden ruodun piiskuri, ei saanut koottua niin monta, vaan Pekka Remeksen apu mukaan luettuna matkaan saatiin vain kolme hevosta.

Oikeus käsitteli pitkään Niirasen vaatimusta, ja lopulta päätyi siihen, että hänelle korvataan aiheutunut vahinko hevosen menetyksestä kahdella hopeataalarilla. Maksumiehiksi määrättiin Pielaveden ruotu, johon kuului 27 isäntää. Jokainen joutui puolestaan maksamaan 2½ kuparitaalaria miestä kohti. Kannattaa muistaa vielä sekin, että Pielavesi lähes kokonaisuudessaan kuului Iisalmen käräjäkuntaan.

Piiskuri oli nimitys, jonka virallinen nimi oli profossi. Alkuaan tehtävänä oli 1600-luvulla järjestyksen valvominen, mutta myöhemmin tehtäviin kuului sotilaiden majatalon pitäminen sekä vielä myöhemmin rangaistuksien toimeenpaneminen ja valvominen. Käräjät tuomitsivat usein raipparangaistuksia ja profossin tehtäväksi jäi niiden toimeenpaneminen. Prossin arvovalta laski huomattavasti ja tästä johtuen virkanimeksi muodostui pikkuhiljaa piiskuri.

Lähteet:Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirja 20.2.1722 sivu142.

Sivistyssanakirja ”piiskuri”

Lappeenrannan matka 1741

Asioiden hoitaminen on aina edellyttänyt matkustamista kaukaisiinkin paikkoihin. Kiuruveden-Iisalmen alueelta mentiin hyvin usein Ouluun, mutta Kuopioon ja Lappeenrantaankin jouduttiin matkustamaan. Iisalmen syyskäräjillä 29.8.1750 käsiteltiin ensimmäisen kerran erästä Lappeenrannan matkaa. Leppävirran Pitkälänmäessä asunut Samuli Kämäräinen, joka nimestä päätellen oli syntyisin Kiuruvedeltä, oli haastanut itsensä nimismiehen käräjille, koska tämä ei maksanut hänelle yhtä suurta palkkiota Lappeenrannan matkasta kuin mitä toiset saivat.

Kämäräinen oli saanut Nimismies Gummerukselta 9 kuparitaalaria, jota tämä piti aivan liian pienenä korvauksena. Tuohon aikaan matkakorvaukset maksettiin tilojen kantokyvyn mukaan. Iisalmessa oli sovittu, että matkakorvausta maksetaan 3 kuparitaalaria manttaalilta. Kyläläisten yhteenlaskettu manttaalimäärä meni jopa yli kymmenen ja tuolloin matkakorvauksen määrä olisi ollut yli 40 kuparitaalaria. Kämäräinen kertoi käräjillä saaneensa Iisalmen miehiltä tehtäväkseen asioida Lappeenrannassa vuonna 1741 ja matkaseurana hänellä oli Matti Lappalainen.

Nimismies Gummerus ei ollut suostuvainen maksamaan Kämäräiselle yhtään enempää korvausta, kuin mitä oli jo saanut. Gummerus kertoi, että iisalmelaiset olivat valinneet jo vuonna 1731 lautamies Pekka Lappalaisen Luupuvedeltä ja talollinen Pekka Remeksen Valkeisenmäestä asiamiehikseen, kun Lappeenrannassa oli asiaa. Heille oli päätetty myös antaa korvaus matkan kuluista kolmen kuparitaalarin hinnalla manttaalilta. Lappalainen ja Remes olivat jo aikeissa lähteä Lappeenrantaan, kun Samuli Kämäräinen ja Matti Lappalainen joutui sinne lähtemään maakauppojaan selvittämään. Remes oli yhdessä Lappalaisen kanssa sopinut, että samalla matkalla he voisivat hoitaa myös heidän asiansa pientä korvausta vastaan. Tämän he ilmoittivat Nimismiehelle, joka maksoi matkasta 9 kuparitaalaria.

Oikeus kuuli nimismiestä ja lautamiehet ja paikalla ollut rahvas todisti, että asiat olivat niin kuin nimismies oli kertonut. Kämäräisen oli tyytyminen saamiinsa taalareihin nimismieheltä ja jos halusi enempää, tuli hänen kääntyä Pekka Lappalaisen ja Pekka Remeksen puoleen, koska hei hoitivat Lappeenrannan matkat Iisalmen pitäjässä. Oikeus vapautti Nimismies Gummeruksen enemmästä vastuusta ja Kämäräiselle annettiin mahdollisuus haastaa Pekat, Lappalainen ja Remes, ensi käräjille.

 Asian käsittely jatkuikin talvikäräjillä helmikuun 8 päivänä 1751, kun Samuli Kämäräinen kertoi että asiasta on sovittu Lappalaisen ja Remeksen kanssa. Nämä olivat sopineet Kämäräisen rauhoittamiseksi niin että tämä saisi matkastaan 30 kuparitaalaria, jotka nimismies hänelle maksaisi ja Pekka Lappalainen ja Pekka Remes maksaisivat puolestaan nimismiehelle mainitun summan. Kämäräisen piti myös antaa Remekselle nimismieheltä saamistaan rahoista 7 taalaria, minkä sopimuksen Kämäräinen hyväksyi ja oikeus vahvisti sopimuksen päätöksellään.

Lähde: Iisalmen syyskäräjien pöytäkirja 29.8.1750 s.772-773

Iisalmen talvikäräjien pöytäkirja 8.2.1751 s.150 – 151

Remekset tutkimisen kohteena

Remesten sukututkimus ottaa pieniä hyppäyksiä kolmen vuoden välein. Vuodesta 1993 alkaen on joka kokouksessa ollut uusi Remesten sukukirja esitteillä. Sitä ennen valmistui Kirsti Pakulan kokoama kirja Joppilan Remekset. Tähän mennessä ovat valmistuneet Paaran Remesksiä, Mattilan Remeksiä, Mäkelän Remeksiä, Kytölän Remeksiä, Tiusan Remeksiä ja Murtomäen Remeksiä esittelevät kirjat. Kesäksi 2011 tulee Remesten erään sotilassukuhaaran vuoro, kun From-nimisten Remesten kirja esitellään Kiuruvedellä.

Koska kirjojen tekijä ei asu Suomessa, aiheutuu siitä tiettyjä hankaluuksia. Ei ehdi käymään ”paikan päällä” niin kovin usein. Hyvä paikallistuntemus on suureksi avuksi myös sukututkimuksessa. Kirjan luettevuutta lisää myös runsas kuvitus. Kuvamateriaalin puute on vaivannut tähän mennessä ilmestyneitä kirjoja. Remesten sukututkimuksessa ovat jäljellä vien mm Oulunsalon, Muhoksen ja Iisalmen/Vieremän sukuhaarat sekä Paavolaan muuttaneet ja Simunankangas nimeä käyttäneet Remekset.

Kun Rantasalmen Tuusmäki on vanhin tiedossa oleva Remesten asuinpaikka, jäi sinne asumaan myös Remeksiä senkin jälkeen kun muutamat muuttivat nykyisen Kiuruveden alueelle. Tästä Tuusmäkeen jäänestä sukuhaarasta on myös kirja tekeillä. Tätä työtä hidastaa mm se, että hyvin monet tähän haaraan kuuluvat henkilöt muuttivat Karjalaan ja heidän jälkensä häviävät sinne.

Sukututkimusta voi tehdä myös porukalla. Jostakin syystä allekirjoittaneelle on jäänyt Remesten tutkiminen yksikseen. Huomattavana ongelmana on ollut Remesten keskeisten sukulaisuussuhteiden selvittäminen Yläsavon alueella. Tätä kirjoitettaessa ei ole varmaksi selvitetty mistä Oulunsalon ja Muhoksen Remeskset polveutuvat. Kiuruvedellä asui esimerkiksi kolme Matti Matinpoika Remestä saman aikaisesti 1800-luvun alussa. Kirkkoherrallakin on ollut vaikeuksia eroittaa nämä toisistaan.

Että saataisiin Kiuruvedellä ja Iisalmessa 1600-luvulla asuneet Remekset ”oikeille paikoilleen”, pitäisi ottaa aivan erikoiseksi selvityksen kohteeksi. Joitakin varmoja sukujuontoja on olemassa, mutta niiden ulkopuolelle on jäänyt huomattava joukko ihmisiä, joita en ole voinut sijoittaa mihinkään yhteyteen. Tietoja Remeksistä löytyy esimerkiksi veroluetteloista, maakirjoista ja tuomiokirjoista, mutta niiden lukeminen ja selvittäminen on aikaa vievää hommaa. Useampi tutkija ehtisi selvittämään enemmän ja ongelmakohdista voisi keskustella yhdessä.

Sukututkijaa harmittaa se, että Kiuruveden alueesta on niin vähän kirkonkirjoissa 1700-luvun alkupuolelta. Kiuruvesi kuului kappeliseurakuntana Iisalmeen, mutta Iisalmen kirkonkirjat, vaikka ne alkavat jo 1732, puuttuvat vuosilta 1750-1771 ja 1790-1804. Näissä aukoissa on ainoastaan vuoden 1753 vihittyjen ja haudattujen luettelot. Ilmeisesti Pohjan sodan tapahtumat vaikuttavat tähän hävikkiin.

Sukututkimus on tullut laajojen kansanryhmien ulottuville. Nykytekniikan avulla eivät maantieteelliset etäisyydet merkitse juuri mitään. Tosin kaikki mielenkiintoinen materiaali ei ole vielä sukututkijan ulottuvilla Internetin kautta, mutta koko ajan tulee lisää. Ihmisten mielenkiinto on myös herännyt omiin juuriinsa. Joissakin yhteyksissä on mainittu, että pelko juurettomuudesta lisää mielenkiintoa. Kun ikävuosia alkaa tulla itsekullekin, tulee mieleen ajatus siitä, ehtiikö tämän kaikki tekemään elinaikanaan. Joskus epäilyttää ja silloin tulee mieleen kysymys, missä kaikki toiset Remesten tutkijat ovat.

Seppo Remes

Mylly Matti Remeksen maalla

Eräs oikeustapaus vuodelta 1748 osoittaa kuin helposti ihmiset muuttavat mielipidettään. Tästä on hyvänä esimerkkinä talollinen Matti Remes, joka asui Luupuvedellä. Varsinaisen Luupuveden alueella ei Matti asunut vaan oikeammin Kiuruveden kylässä Tiusanniemessä. Matti syntyi ilmeisesti vuonna 1722 ja oli kaksi kertaa naimisissa ennen kuin kuoli 11.3.1796 näivetystautiin.

Käräjien pöytäkirjassa mainitaan, että Matti halusi puhutella naapureitaan Lassi ja Pekka Kämäräistä, Paavo Konosta ja käräjiltä poissaolevia yhtiömiehiä Tuomas Partasta ja Matti Lappalaista. Nämä mainitut olivat yhdessä pystyttäneet myllyn Matti Remeksen maalle. Matti halusi, että mylly on siirrettävä sieltä pois, koska oli ilman hänen lupaa sinne rakennettu.

Käräjäkirjoissa ei puhuta siitä millainen mylly oli kyseessä. Tuskin kuitenkaan vesimylly, eihän Matin tiluksilla ollut edes siihen sopivaa jokeakaan. Luulen myllyn olleen perinteisen tuulimyllyn, joka haittasi Matti Remestä. Oikeuden istunnon aikana annettiin molemmille osapuolille mahdollisuus neuvotella asiasta, vaikka pöytäkirjaan onkin merkitty heidän riidelleen asiasta.

Myllyn osakkailla oli osuuksia myllyyn epätasaisesti. Lassi Kämäräisellä oli kaksi osaketta ja esitti voivansa antaa Remekselle toisen, jos saisivat pitää myllyn entisellä paikalla. Toki oli pyyntönä 11 kuparitaalerin hinta, jonka Remes lupasi maksaa ja näin oltiin päästy yhteisymmärrykseen. Kaiken lisäksi lupasi Matti Remes yhdessä toisten osakkaiden kanssa kunnostaa myllyn ensi kesänä. Remes halusi osoittaa myös sovinnon tahtoaan toisille osakkaille lupaamalla antaa osakkeensa pois, jos ei ole syystä taikka toisesta mukana kunnostustöissä tai siinä jotenkin myöhästelee. Lopuksi paiskattiin osapuolten välillä kättä ja sopimus tuomittiin hyväksytyksi ja lainvoimaiseksi.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirja vuodelta 1748

Mäkelän miehet

Kiuruveden Remeskylässä asunut Olli Remes oli antanut haastaa isänsä Matin ja veljensä Paavon käräjille vuonna 1748. Siellä olivat yhdellä kertaa koko täysi-ikäinen Mäkelän miesväki tuomarin edessä. Ollilla oli toki nuorempia veljiä, mutta he eivät olleet vielä täysi-ikäisiä. Pakosta tulee mieleen ajatus siitä millä mallilla oli perhesopu, kun asioita täytyi selvitellä käräjillä. Kyseessä oli perintöasia ja ne näyttävät usein mutkistuvan, kun talolliset olivat yhtiöissä naapuriensa, sukulaistensa tai sisarustensa kanssa.

Olli Remeksen äiti, Kaarina Lappalainen oikeuden pöytäkirjan mukaan, mutta Reeta Lappalainen kirkonkirjojen, mukaan oli kuollut ja kyse oli osaksi hänen jälkeensä jättämästä perinnöstä. Olli oli halunnut jotain tiettyä osaa äitinsä jälkeen jättämästä irtaimesta omaisuudesta. Nyt hän kertoi oikeuden edessä, että kotona oltiin päästy siitä sopimukseen ja hän oli siltä osin tyytyväinen, mutta hän halusi nauttia myös isänsä tekemästä kaskesta.

 Olli Remeksen isä, noin vuonna 1670 syntynyt Matti Paavonpoika Remes asui vanhoilla päivillään poikansa Paavon luona. Tästä voi päätellä, että Mäkelässä oli useita ruokakuntia. Olli oli eri ruokakunnassa kuin isänsä Matti ja veljensä Paavo. Käräjien pöytäkirjasta saa sen käsityksen, että Matti ja poikansa Paavo viljelivät Mäkelän osaa yhtiössä keskenään. Olli vaati käräjillä sitä, että saisi nauttia yhtiön omistaman kasken sadosta, siis siitä, jonka isä oli tehnyt.

Osapuolet saivat neuvotteluaikaa ja istuvan oikeuden edessä sopivat siitä miten ongelma ratkaistaan. Tulevana kesänä, siis vuonna 1749 tehdään yhteisesti kaski, joka myös samana kesänä kylvetään. Tähän kaskeen lupasi Paavo antaa siemenjyvät sekä kuluvana talvena antaa Ollille 2 tai 3 parmia olkia. Tähän sopimukseen ilmoittivat molemmat olevansa tyytyväisiä ja asia vahvistettiin veljesten kesken käden puristuksella. Oikeus puolestaan päätti asian sovitun ja sopimus laillistettiin.

Kun Paavo lupasi antaa veljelleen 2 tai 3 parmia olkia, niin on paikallaan määritellä kuinka suuri määrä oli kyseessä. Parmia on käytetty heinien ja olkien mittana usean sadan vuoden ajan. 1700-luvun puolivälissä parmi vastasi lähimain samaa vanhaa mittaa, jonka nimi oli kuorma (ruots.last). Parmi oli tuolloin 3 ¾ kyynärää korkea ja 4 ¾ kyynärää leveä joka puolella.

Lähde: Iisalmen käräjäkunnan pöytäkirjat alkaen 19.1.1748, sivu 97.

Niilo Remeksen heinäpalo 1804

Iisalmen vanhan kirkkopitäjän Valkeisenmäessä asui Niilo Remes, jonka omistamalla Joutenpuron niityllä sattui palovahinko heinäkuussa 1804. Valkeisenmäki on nykyistä Vieremän kuntaa ja tilan rekisterinumero oli tuolloin 9. Niilon kotipaikka oli nimeltään Verka-aho. Niilon isä oli myös Niilo-niminen ja syntynyt maaliskuun 23 päivänä 1741. Niilo omisti Verka-ahon lisäksi Koukunmäki nimisen tilan. Niilo Remes, s.25.4.1777 oli Valkeisenmäen varakkaimpia talollisia.

Niitty, jossa palovahinko sattui, mainitaan olleen Joutenpuro-niminen. Ruotsinkieliseen käräjäpöytäkirjaan niityn nimi on kirjattu juuri tuohon muotoon. Tämän niminen puro on Vieremällä edelleenkin. Niityllä oli ollut erityyppistä heinää koottuna yhteen kekoon. Näitä heinäkasoja eli kekoja lienee kutsuttu suovaksi tai mahdollisesti jopa aumaksi tuohon aikaan.

Palovahinkoa oli arvioimassa Haajaisten kylältä kotoisin ollut tilallinen Matti Pulkka yhdessä kihlakunnan lautamies Paavo Nissisen kanssa. Vahingon arvioinnissa piti olla paikalla ainakin yksi kihlakunnan lautamies tai korkeampi virkamies. Heidän arvioonsa nojauduttiin käräjillä korvausta määriteltäessä. Tässä tapauksessa vahingon suuruudeksi arvioitiin viisi Riikintaalaria 16 killinkiä. Kuinka suuri määrä heiniä paloi, ei käy nykymittoina ilmi käräjäpöytäkirjasta. Määräksi kyllä ilmoitetaan kolme kuormaa, mutta kuinka paljon yksi kuorma sitten on. Vanhojen heinämittojen selostuksissa määritellään heinäkuorman olevan 40 leiviskää, eli yhden kuorman paino oli 340 kiloa. Näin ollen kolmen kuorman paino oli vähän yli tuhat kiloa. Mainittakoon, että verotusyhteyksissä erotetaan kesäkuorma ja talvikuorma toisistaan. Tällöin talvikuorma oli 423 kiloa ja kesäkuorma vain 213 kiloa.

Käräjätuvassa luettiin Pulkan ja Nissisen puumerkeillään vahvistamat tiedot. Kumpikaan heistä ei ollut luku- tai kirjoitustaitoinen, vaan varsinainen arviointikirja oli Magnus Ståhlbergin kirjoittama. Magnus Ståhlberg asui Iisalmessa ja oli sittemmin monissa eri viroissa.

Oikeudessa esitettiin itsestään selvä kysymys heinien omistajalle; kuinka palo sai alkunsa? Niilo Remeksellä ei tietenkään ollut vastausta tähän kysymykseen. Käräjien pöytäkirjassa ei myöskään aleta palon syyllä spekuloimaan. Näin yli 200 vuotta jälkikäteen voisi palon syynä pitää esimerkiksi salamaa, etenkin jos niityllä tai sen yhteydessä ei ollut minkäänlaista käynnissä olevaa työmaata. Tämän jälkeen esitettiin pitäjäläisille kysymys myöntäisivätkö he Remekselle korvausta aiheutuneesta vahingosta. Kun Remestä ei voitu epäillä itse sytyttäneen heinänsä, päädyttiin siihen, että hän oli oikeutettu saamaan palokorvausta.

Iisalmen pitäjässä oli vuonna 1763 tehty palokorvausyhtiö. Yhtiössä oli mukana kymmeniä talonpoikia. He eivät maksaneet mitään jatkuvaa vakuutusmaksua, vaan aina kun oli tarvetta, kerättiin varat viranomaisten toimesta ja maksettiin korvaus sille, joka sitä oli anonut ja käräjien päätöksellä saanut. Siksi en kutsuisi tätä yhtiötä palovakuutusyhtiöksi. Nyt kun tiedettiin korvattavan vahingon suuruus, eli 5 riikintaalaria 16 killinkiä, niin asia vietiin Kuninkaallisen käskynhaltijan toimeksi. Tämä varsinaisesti hyväksyi korvauksen ja antoi kihlakunnan kirjanpitäjän tehtäväksi toimia asiassa. Siellä laskettiin kuinka paljon kukin korvausyhtiössä mukana ollut joutui maksamaan, niin että Niilo Remes sai korvauksensa. Kannattaa panna merkille, että tämä korvaus oli sataprosenttinen arvioidun vahingon suuruuteen verrattuna.

Lähde: Iisalmen syyskäräjät 1.9.1804, §.346

Pekka Remeksen avioton lapsi

Itsellismies Pekka Remes, joka asui Kiuruveden Nälännöllä vuonna 1730, joutui käräjille siitä, että oli maannut Inkeri Lapin (Ingrid Lapitar) kanssa, vaikka eivät olleet keskenään naimisissa. Pekka asui Nälännön kylällä ja Inkeri oli kotoisin Luupuvedeltä, jota silloin kutsuttiin nimellä Lupua. Maaliskuussa 1729 syntyi sitten tytär, jonka mainitaan olevan elossa vielä silloin kun käräjiä käytiin. Tyttären nimeä ei mainita missään yhteydessä.

Pekan ja Inkerin syntymäajat on vaikeasti selvitettäviä, koska Kiuruvedellä ei vielä silloin omaa seurakuntaa, ei siis ollut kirkonkirjoja. Iisalmen vanhimmat kirkonkirjat alkavat vuodesta 1732 ja niissäkin on puutteellisuuksia. Keitä Pekan ja Inkerin vanhemmat olivat, ei käy selville käräjien pöytäkirjasta. Oli tavallista että Iisalmenkin käräjillä käytetään ihmisistä patronyymisiä nimimuotoja, että kerrotaan kenen tytär tai poika kyseinen henkilö on. Näin ollen Pekka voisi olla esimerkiksi Pekka Matinpoika ja Inkeri voisi Inkeri Pekantytär, mutta näin ei kuitenkaan käräjäkirjoissa ole.

Kun alkaa katsomaan mahdollisia myöhempiä vaiheita Pekan ja Inkerin elämässä, näyttäisi siltä, että he menivät naimisiin muutaman vuoden päästä. Ongelma on siinä, että vihkimisestä maksun suorittaneiden joukosta ei löydy Pekka Remestä ja Inkeri Lappia. Tässä luettelossa on toki yksi pariskunta, joka on hyvin lähellä tähän sopivaa; Luupuvedellä nimittäin vihittiin vuonna 1738 torppari Pekka Remes ja Inkeri Partanen. Olisikohan Inkerin sukunimessä tapahtunut kirjoitusvirhe, etenkin siksi kun he näyttävät asuvan Partasten omistamaa torppaa. Pekka Remes niminen itsellinen näkyy vuosien 1732-1733 rippikirjoissa merkittynä Luupuveden kylään. Kiuruveden kylässä on itsellinen Pekka Remes ja hänen puolisonsa Inkeri Lappalainen, joille syntyi Heikki-niminen poika 25.7.1739. Tämä Heikki Remes ryhtyi sotilaaksi ja käytti sotilasnimeä From. Tästä alkoi sitten From-nimisten Remesten sukuhaara.

Lisätään vielä tähän arvailujen joukkoon yksi tieto. Iisalmen maalaiskunnan Haapajärvellä kuoli 3.9.1743 eräs 60-vuotias mies, jonka nimi oli itsellinen Pekka Remes, joka oli 60-vuotias. Näin ollen olisi Pekan syntymävuosi 1683.

Käräjien pöytäkirjan mukaan molemmat tunnustivat tämän teon ja tehneensä syntiä. Suomessa oli tuolloin voimassa Kuninkaallinen, armollinen, asetus, joka oli annettu toukokuun 22 päivänä 1694. Sen lisäksi oikeudella oli ohjenuoranaan kirkkolaki, ja molempien tulkinnan seurauksena piti syyllisiä sakottaa ja heidän tuli kärsiä julkinen ripitys. Käräjät sakottivat Pekkaa 10 hopeataalaria ja Inkeriä 5 hopeataalaria. Sakot olivat varmaankin tuntuvat ottaen huomioon heidän taloudellisen asemansa. Tuohon aikaan oli tavallista, että sakot joutui sovittamaan varojen puuttuessa muutaman vuorokauden vankeudella, ilman vettä ja leipää. Tästä ei kuitenkaan ole mainintaa tuomion yhteydessä, sanotaan ainoastaan että he yhdessä vastaavat sakkojen maksamisesta.

Julkinen ripitys tarkoitti yleensä kirkon tukissa istumista. Joissakin seurakunnissa oli käytössä erikoinen häpeätuoli. Pekalle ja Inkerille määrättiin yksi sunnuntai, jolloin heidän piti olla kirkkoväen paheksunnan ja inhon kohteena. Oli pappien asia seurakunnassa ilmoittaa siitä, koska häpeäpaalussa piti olla. Kaiken tämän lisäksi määrättiin Pekka Remekselle elatusvastuu tyttärensä elannosta. Tähän tarkoitukseen tuli hänen kuninkaallisen asetuksen mukaan luovuttaa vuosittain ½ tynnyriä viljaa siihen asti kun tytär pystyy itse itsensä elättämään.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirjat 1.9.1730, sivu 183

Pietikäisen setelit

Vaaraslahtelainen Olli Pietikäinen joutui kärsimään hajamielisyydestään, kun häneltä joutui hukkaan 22 riikintaalaria ollessaan Valkeisenmäessä Niilo Remeksen luona marraskuun 20 päivänä 1795. Asiaa selvitettiin useilla käräjillä ja Pietikäinen epäili Valkeisilla asunutta Juho Heiskasta varkaudesta. Talon isäntä Niilo Remes oli myös epäiltynä vedetty tähän harmilliseen asiaan.

Asia oli ensimmäisen kerran esillä talvikäräjillä helmikuun 9 päivänä 1796. Siellä Pietikäinen esitti vaatimuksensa Juho Heiskaselle saada hävinneet rahansa takaisin. Käräjien pöytäkirjassa on seikkaperäinen Pietikäisen selostus tapahtumien kulusta Niilo Remeksen pirtissä. Koko ajan oli myös talon isäntä paikalla. Heiskanen halusi maksaa Pietikäiselle jotakin osamaksua. Hän antoi kahden riikintaalarin setelin, josta Pietikäisen piti vastata 32 killinkiä takaisin. Pietikäinen antoi setelin takaisin ja veti povitaskustaan lompakon ja otti sieltä nipun seteleitä. Pietikäinen kävi läpi setelinipun löytääkseen sieltä 16 killingin seteleitä, mutta ei löytänyt. Nyt Pietikäinen asetti lompakkonsa viereiseen sänkyyn ja sieltä veti esille toisen setelinipun. Selatessaan seteleitä, löysi hän kaksi 16 killingin seteliä, jotka pani Heiskasen käteen ja samalla laittoi kädessään olleet setelit takaisin lompakkoon. Kun sitten oli valmis lähtemään, pisti lompakon povitaskuunsa ja meni ulos, mutta pihamaalla muisti, että oli unohtanut ensimmäisen setelinipun sänkyyn. Pietikäinen palasi välittömästi takaisin pirttiin ja alkoi hakea rahojaan, mutta kun niitä ei näkynyt sängyn päällä, kysyi pirtissä vielä olleilta Remekseltä ja Heiskaselta rahojensa perään, mutta nämä eivät niistä tienneet mitään. Tämän vuoksi haki Pietikäinen nyt rahojaan takaisin Heiskaselta ja Remekseltä, koska oli varma siitä, että nämä olivat ottaneet hänen setelinippunsa, jossa piti olla 27 riikintaalaria.

Oikeudessa todettiin, että Remes ja Heiskanen eivät tulleet käräjille, vaikka olivat tulleet sinne haastetuksi lautamies Juho Kauppisen toimesta. Haastetta oli todistamassa kaksi todistajaa: Juho Ruth ja suutari Risto Förman. Oikeus joutui lykkäämään asian käsittelyn ensi käräjille ja Kruunun palvelijalle annettiin tehtäväksi hakea Remes ja Heiskanen vastaamaan teoistaan.

Seuraavan kerran asia oli esillä saman vuoden syyskäräjillä, jotka alkoivat syyskuun 1 päivänä Iisalmessa. Olli Pietikäisellä oli yleisen tavan mukaan edustajanaan nimismies Anders Wilhelm Floman. Nimismiehen käsitys oli, että Remes oli aiheetta vedetty mukaan asiaan ja vakuutti että Juho Heiskanen on syyllinen. Heiskanen puolestaan vakuutti, ettei ollut ottanut Pietikäiseltä puuttuvia rahoja Remeksen luona. Nimismies esitti kuultavaksi neljää todistajaa, jotka tukisivat hänen käsitystään Heiskasen syyllisyydestä. Todistajiksi kutsuttiin talollinen Eljas Räisänen Jousniemestä sekä Eljas, Juho ja Tahvo Pietikäiset Vaaraslahdesta.

Räisänen kertoi olleensa myös sisällä Niilo Remeksen pirtissä kyseisenä marraskuun 20 päivänä. Hän kertoi että Olli Pietikäinen oli seissyt Remeksen sängyn vieressä ja avannut kukkaronsa maksaakseen 16 killinkiä, mutta ei löytänyt sopivaa rahaa. Sitten Pietikäinen oli ottanut esille toisen nipun ja siitä antoi Heiskaselle yhden 16 killingin setelin. Tuolloin Heiskanen oli seissyt lähellä ovea pöydän päässä. Räisänen ei voinut sanoa oliko Pietikäinen laittanut ensimmäisen setelinipun lompakkoonsa tai sängyn alle tai muualle. Räisäsen todistuslausunnon mukaan Remes oli istunut pöydän takana penkin päässä ja Räisänen itse oli seissyt hänen vierellään, ja Pietikäinen oli sängyn vieressä ja Heiskanen hänen vierellään istuen pöydän edessä sen alapäässä pitkällä penkillä.

Räisänen kertoi edelleen, että hän meni yhdessä Pietikäisen kanssa 1/16 peninkulman matkan päähän Martti Pulkan pirtille, koska Pietikäinen oli saamassa Pulkan puolisolta Anna Hiltuselta 4 killinkiä rahaa. Pietikäinen veti esille povestaan lompakon, sanoen sen olevan ohuemman kuin aikaisemmin ja alkoi laskea rahoja yhdessä Räisäsen kanssa. Rahaa löytyi 27 riikintaalaria 26 killinkiä, mikä Pietikäisen mielestä oli 20 riikintaalaria vähemmän kuin mitä siellä piti olla. Pietikäinen ei silloin voinut myöskään selittää tai muistaa, mihin osa rahoista oli joutunut.

Pietikäisen ja Räisäsen laskiessa ensin mainitun rahoja, tuli paikalle myös syylliseksi epäilty Juho Heiskanen, jolle Pietikäinen mainitsi, että häneltä puuttui rahaa. Todistaja Räisänen jatkoi matkaa yhdessä Pietikäisen kanssa Juho Partasen luokse Patalan kylässä. Sieltä he menivät Likolahteen Martti Lappalaisen luokse samassa kylässä asuneen Olli Kumpulaisen luokse. Siellä Pietikäinen yöpyi ja palasi seuraavana päivänä Valkeisenmäkeen etsimään rahojaan.

Todistaja Eljas Tikkanen oli ollut myös sisällä luutnantti Sahlsteinin kartanolla yhdessä Räisäsen kanssa. Paikalla oli myös Heiskanen, jolta luutnantti kysyi Remeksen luona hävinneistä rahoista. Tällöin oli Heiskanen maininnut, että hän oli niitä pitänyt kädessään. Kun häneltä kysyttiin mihin oli ne laittanut, ei hän vastannut vaan läksi tiehensä.

Kun todistaja Juho Pietikäinen tuli vuoroon, kertoi hän samalla tavalla kuin Eljas Tikkanen. Juho Pietikäinen kuitenkin lisäsi, että joulukuun 20 päivänä viime vuonna oli ollut Jaakko Pietikäisen kanssa rovasti Laguksen kartanolla, oli Heiskanen itse maininnut kuiskaten, ettei Pietikäisen kannattanut olla huolissaan hukkaantuneista rahoista, koska vieläkin voi tapahtua että ne löytyvät.

Tahvo Pietikäiselläkään ei ollut paljon muuta lisäämistä todistuslausunnossaan kuin, että viime marraskuun lopussa oli kuullut syytetyn Heiskasen mainitsevan Olli Pietikäiselle, että älä pidä kiirettä, kyllä rahasi löytyvät.

Kun asiaa käsiteltiin oikeudessa mainitsi Heiskanen, että hänellä oli ollut kädessään Martti Pulkan luona 22 riikintaalaria Pietikäisen rahoja, mutta ei ollut nykinyt siitä Remeksen luona. Niin Pietikäinen itse kuin todistaja Räisänen ilmoittivat ettei syytetty Heiskanen ollut pitänyt kädessään Pietikäisen rahoja Pulkan luona. Kuinkahan Heiskanen muisti näin väärin, sopii kysyä.

Todistaja Juho Pietikäinen alkoi muistella tarkemmin tapahtumia ja kertoi kuulleensa, että Heiskanen oli maininnut Sahlsteinin kartanolla, että hän oli saanut Pietikäiseltä käteensä setelinipun, sillä aikaa kun tämä haki sopivaa vaihtorahaa toisesta setelinipusta. Heiskanen kielsi tällaisen tapahtuneen ja piti kiinni aikaisemmin esittämästään lausunnosta vaatien, että Niilo Remestä pitäisi kuulla myös tässä asiassa. Koska Remes ei ollut paikalla, jouduttiin jatkokäsittelyä lykkäämään syyskuun 17 päiväksi.

Asian käsittely jatkui mainittuna päivänä ja kantaja Olli Pietikäinen esitti, että asiassa kuultaisiin todistajina myös talollisia Lassi Juntusta ja Martti Pulkkaa. Oikeus suostui tähän ja todistajat saivat vannoa todistajan valan. Heitä varoitettiin valarikosta ja kehotettiin pysymään totuudessa.

Juntunen kertoi että Heiskanen oli edellisen vuodenjoulupäivänä kehunut omistavansa niin paljon rahaa, että halusi ostaa hevosen. Martti Pulkka kertoi, että oli ollut paikalla, kun Pietikäinen palasi Remeksen pirtiltä Pulkan luokse, olivat he sisällä Pulkan pirtissä laskeneet Pietikäisen rahat. Paikalle oli tullut myös syytetty Heiskanen, joka halusi ne nähdäkseen, mutta Pietikäinen ei ollut siihen suostunut, vaan piti rahat kädessään.

Jälleen esitti Heiskanen kantansa ettei ollut ottanut Pietikäisen rahoja eikä tiennyt mihin ne olivat joutuneet. Samalla valitti hän sitä ettei ollut saanut paikalle Niilo Remestä, joka oli sinne haastettu. Oikeuden päätöksessä todettiin nyt, että Heiskanen oli vetänyt itsensä vapauttaakseen nyt poissaolevan Niilo Remeksen tähän asiaan. Jälleen joutui oikeus lykkäämään asian käsittelyä ensi talvikäräjille. Jonne asianomaisia velvoitettiin saapumaan kaikkien todisteiden kanssa.

Asian loppukäsittely tapahtui talvikäräjillä tammikuun 25 päivänä 1797. Olli Pietikäinen oli hankkinut lisää todistajia. Hänen ja Heiskasen lisäksi paikalla olivat Niilo Remes ja todistajiksi kutsutut Jaakko Pietikäinen Vareslahdesta (Vaaraslahti), sotilas Juho Ström Valkeisilta, talollinen Paavo Kiiskinen Partalasta ja talollisen vaimo Anna Huttunen Haajaisilta. Todistajia kuultaessa voitiin todeta, että Huttusella, Kiiskisellä ja Strömillä ei ollut mitään uutta asiaan liittyvää kerrottavana. Niilo Remeskään ei voinut valaista asiaa oliko Pietikäinen hukannut rahansa vai ei.

Jaakko Pietikäinen kertoi olleensa rovasti Laguksen kartanolla samanaikaisesti aiemman todistajan Juho Pietikäisen ja Heiskasen kanssa. Siellä kertoi todistaja kuulleensa Heiskasen mainitsevan että Olli Pietikäisen ei tarvitse olla huolissaan rahoistaan, koska Heiskanen saattaisi hankkia ne takaisin.

Tämä Pietikäisen todistajalausunto antoi vauhtia Heiskasen puolusteluille. Hän väitti, ettei missään tapauksessa ollut luvannut palauttaa Pietikäisen rahoja, eikä hänellä niitä edes ollut. Samalla Heiskanen kertoi, että onhan hän voinut sanoa jotain sellaista mitä ei enää muista, koska juomien vaikutuksen alainen. Tähän taas Jaakko Pietikäinen totesi, ettei hän ainakaan ollut huomannut Heiskasen olleen juovuksissa.

Silmukka Heiskasen ympärillä oli kiristynyt. Häntä suostuteltiin käräjillä tunnustamaan tekonsa. Olli Remes joutui myös valalla vahvistamaan hävinneiden rahojen määrän. Sellaiseksi merkittiin pöytäkirjaan 22 riikintaalaria. Kun tuomiota ryhdyttiin miettimään, selvitettiin vielä sekin, ettei Heiskasta oltu aikaisemmin rangaistu näpistelystä tai varkaudesta.

Iisalmen kihlakunnan talvikäräjät tuomiksi Heiskasen syylliseksi Olli Pietikäisen rahojen näpistykseen. Sen aikaisen lainsäädännön mukaan Heiskanen tuomittiin korvaamaan anastetut rahat kolminkertaisesti, eli kaikkiaan 66 riikintaalaria. Ellei Heiskasella ollut varoja, sai hän kärsiä tuomion raipparangaistuksena, 22 paria raippoja ja kolme iskua parilta. Tämä tarkoitti melkoista selkäsaunaa kun yhteenlaskettujen lyöntien summaksi tulee 132 lyöntiä. Lisäksi joutui Heiskanen maksamaan Pietikäisen oikeudenkäyntikuluja 3 riikintaalaria. Vielä joutui Heiskanen kirkkoon ripitettäväksi yhtenä sunnuntaina.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjät 9.2.1796 § 333, 1.9.1796 § 84, 17.9.1796 § 212, 25.1.1797 § 45