Kun Ulla Remes ripusti lapsena pyykkejä, hän ei nähnyt työtä vaan mahdollisuuden taiteeseen

En valinnut taidetta vaan pikemminkin taide valitsi minut.

Monesti edellä oleva lause on klisee, mutta kuopiolaisen Ulla Remeksen lausumana sanoissa on oma painonsa.

Kuva- ja yhteisötaide ovat olleet olennainen osa Remestä taaperoajoista lähtien, eivätkä sivuaskeleet muille aloille ole vaimentaneet tekemisen liekkiä. Vuosien aikana kuopiolaistaiteilijan värikylläisiä maalauksia, yhteisötaideteoksia ja installaatioita on nähty useissa kymmenissä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Remes myöntää, että jotakin taiteeseen liittyvää on jatkuvasti tekeillä.

– Tuonne torin liepeille tulee myöhemmin teoksiani, Remes sanoo Kuopion keskustassa kävellessään.

Mutta se on vielä salaisuus, josta ei puhuta enempää.

– Pyrin siihen, että teot ja työt puhuvat puolestaan. Olen tarkkailija, en keskipiste.

REMEKSELLE TAIDE on yritys ymmärtää elämää ja mahdollisuus käsitellä sekä yksityisiä tunteita että globaaleja kysymyksiä. Sanattoman kuvittaminen alkoi jo parivuotiaana, kun Remes paksuilla liiduilla piirsi kotonaan kaikkialle, minne vain yletti: pöytien ja tuolien pohjiin, sänkyjen pieliin ja seinille.

– Vanhemmat yrittivät vahtia ja kieltää, mutta ei se toiminut. Lopulta heidän piti tapiseerata koko asunto, Remes muistelee.

Kotona painotettiin, että myös taiteilijalla pitää olla ”oikea ammatti”.

Kun pikku-Ulla pääsi äitinsä työpaikalle vanhainkotiin, hän jututti asukkaita ja piirsi heidän tarinoitaan. Jos pyykit piti ripustaa narulle, hän suunnitteli kiireettä vaatteista harmonisen installaation, vaikkei tuolloin tiennyt koko sanaa.

– Äiti oli jämpti ja reipas, minä epäkäytännöllinen ja hidas, Remes sanoo.

– Mutta äidiltäni sain silmän kauneudelle, tyylille ja laadulle, sillä kotimme oli aina kaunis, viihtyisä ja siisti, väreiltään harmoninen ja tyyliltään selkeä. Äidin pukeutumisen tyylitaju ja värisilmä olivat varmoja, ja hän oli avoin ja läsnäoleva keskustelija monelle.

LAPSUUS JA NUORUUS Pielavedellä veivät Remestä monen mielestä ammattitaiteilijan suuntaan. Käyttihän hän lähes kaiken vapaa-aikansa kansalaisopiston kuvataideopettaja Ensio Pietikäisen tunneilla.

– Enska oli vaativa. Yhtä taulua viilattiin puoli vuotta: miten menee valo, miten varjo, millainen on viivan rytmi ja miten toimii kylmän ja lämpimän suhde. Siinä sain rautaisen pohjan tekemiselle.

Remes ahmi kuvataideoppia eikä voinut ymmärtää ikätovereitaan, jotka itsensä kehittämisen ja sivistämisen sijaan vain hengasivat ja lakkasivat kynsiään.

– Myöhemmin ymmärsin, että alitajuisesti hain arvostusta suorittamalla. Nyt koetan opetella siitä pois.

17-vuotiaana Remes piti lähialueilla kuvataideyhdistyksen kutsusta kolmen näyttelyn kierroksen. Näyttelyiden töihin Remes on yhä tyytyväinen, mutta kokonaisuudesta jäi tyhjä olo.

– Olin kuusi vuotta viilannut tekniikkaa. Ajattelin, että jos jatkan tällä tiellä, maailmani kapeutuu liikaa ja sanottava kuivuu.

Lukionjälkeinen reitti löytyi, kun hän toimi isosena rippileirillä. Nuoret olivat sitä mieltä, että Remeksestä tulisi hyvä opettaja.

– Hain ja pääsin Helsinkiin lukemaan teologiaa. Ajattelin, että koulutuksen anti olisi hyvä tapa laajentaa ihminen, yhteiskunta ja taide -näkemystäni, 15-vuotiaasta lähtien paikallislehden kesätoimittajana työskennellyt Remes päätteli.

OPISKELUVUOSIIN LIITTYY sekä täyttymys että selviytymistaistelu. Remes meni fuksivuonna naimisiin ja perhe alkoi kasvaa opintojen ohella.

Opiskelun ja lapsiperhearjen raskautta Remes ei ollut ajatellut. Viidessä vuodessa syntyi neljä lasta, ja suurimman osan opiskeluajastaan Remes imetti ja oli raskaana.

– Lapset myös sairastelivat paljon, meillä oli lukuisia korvatulehduksia. Välillä ihmettelen, kuinka selvisimme niistä vuosista.

Raskaassa pyörityksessä taide tippui prioriteettilistalta.

– Mutta joskus, kun ehdin taidekursseille, ne tarjosivat arvokkaan henkireiän. Yhtäkkiä olin tilassa, jossa on hiljaista eikä kukaan keskeytä. Se auttoi jaksamaan. Muuten taide oli lähinnä matkassa mielikuvina kodinhoidon ja tenttikirjojen välissä.

REMEKSEN ON helppo nimetä kaksi uransa käänteentekevää näyttelyä. Ensimmäinen oli Helsingissä pidetty debyyttinäyttely vuonna 1999. Remes oli tuolloin tekemässä paluumuuttoa Helsingistä Kuopioon.

– Isäni oli kuollut äkillisesti vuonna 1994, mutta kaiken kiireen keskellä ei ollut aikaa surra. Suru purkautui vuosikymmenen lopulla Itkemätön itku -näyttelyyn, jossa käsittelin tunteitani. Se antoi mahdollisuuden olla rehellinen, Remes sanoo.

– Taiteessa ei voi teeskennellä tippaakaan. Jos rehellisyydestä tinkii, niin se menettää merkityksensä.

Rehellisyys näkyi reaktioissa. Eräs näyttelyyn tullut nainen purskahti maalauksia katsoessaan itkuun ja ryntäsi pois paikalta.

– Se herätti ajattelemaan, millainen on taiteen valta ja millaiset mahdollisuudet taiteella ovat. Tajusin, että taideterapian ja taidekasvatuksen ja -opetuksen väliin jää suuri harmaa alue, jolla taidetta on mahdollista käyttää rakentavasti tavallisen ihmisen tukena. Sillä tiellä olen vieläkin.

Toinen käännekohta osuu vuoteen 2003. Tuolloin Remes nähtiin taidekeskus Retretin näyttelyssä. 2000-luvun alussa Retretin näyttelyt huomioitiin näyttävästi niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin mediassa.

– Jälkikäteen olen miettinyt, miten suuri merkitys Markku Valkosen luottamuksella kykyihini oli. Valinnalla oli iso vaikutus, se meritoi minut ammattitaiteilijaksi. Näyttely vaikutti siihen, että minut hyväksyttiin taidemaalariliittoon, jonne oli vaikea päästä varsinkin, kun minulla ei ollut taiteesta loppututkintoa, Remes sanoo.

Jo Kuopioon muuttaessaan Remes oli tehnyt päätöksen, että alkaisi nostaa taiteilijanuraansa määrätietoisesti.

Inspiraatio taiteeseen löytyy usein luonnosta.

– Sieltä tulee kehys, mutta sisältö tulee usein tunnepuolelta, ihmisyydestä ja yhteiskunnasta. Voimakkaat värit ovat minulle tärkeitä.

KUOPIOSSA VUOSIA on kertynyt jo parikymmentä. Kotikaupunkiaan Remes pitää vireänä kulttuurikaupunkina, jossa erityisesti musiikki, teatteri ja tanssi kukoistavat.

Erinomaisiksi esimerkeiksi kuvataiteilija nostaa muun muassa kansainvälisesti korkeatasoisen ANTI-festivaalin sekä Kuopio Tanssii ja Soi -tapahtuman.

Sen sijaan kuvataiteen näkyvyys ei saa kehuja.

– Täällä on todella tasokkaita tekijöitä, jotka toimivat kansainvälisesti, mutta kaupungissa se ei näy kunnolla, koska gallerioita ei oikeastaan ole, Remes sanoo.

Mitä tänään 50 vuotta täyttävä Remes toivoo?

– Perinteisesti toivon aina jouluksikin rauhaa ja rakkautta. Näin korona-aikana voisin kuitenkin toivoa, että tuetaan lähialueiden yrittäjiä ja muistetaan lähimmäisiä yhteydenotoilla.

– Mutta olisi ihana perintö, jos joskus onnistuisin vielä sanoittamaan laulun. Ja saisin näyttelyistäni sellaisia, että niihin on turvallista tulla työstämään tunteita.