Remeksiä mediassa
Diplomaattitason jänisjahti 30 v. sitten. Ampuiko Jussi Remes ”jäykkäjalkaisen” jäniksen ?
maalis
– Vaan kerropa, Vladimir, mikä teillä on suunnitelma Suomen suhteen? Stepanov vieraili Kiuruvedellä vuonna 1970 – tapahtumaa muisteltiin Kiuruvesi-lehdessä 30 vuotta myöhemmin ilman sensuuria
Vladimir Stepanov vieraili Kiuruvedellä tammikuun lopussa 1970. Kiuruvesi-lehti oli mukana, kun hän kävi jänismetsällä Kärsämäjärven metsäalueella. Mukana seurueessa oli maisteri Matti Valtasaari, valtion tiedostuslaitoksen tiedotusjaoston päällikkö.
Kiuruvesi-lehti teki vierailusta jutun suomettumisen aikaan. Se on luettavissa jutusta. Juttu on tämän tekstin alla ensimmäisenä. 30 vuotta myöhemmin Kiuruvesi-lehden päätoimittaja Aarne Leväsalmi (1927–2016) muisteli tuota vierailua uudemman kerran Kiuruvesi-lehdessä joulukuussa 2000. Hän oli silloin jo eläkkeellä. Tarinassa on jo lihaa luiden päällä. Kakkosjuttu, vapaassa Suomessa ja ilmapiirissä, on toisena juttuna tässä alla.
Stepanov oli neuvostoliittolainen diplomaatti ja tiedustelu-upseeri. Hän toimi maansa Suomen-lähettiläänä joulukuusta 1973 heinäkuuhun 1979. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli KGB:n Helsingin toimiston päällikkö lähetystöneuvoksen nimikkeellä vuosina 1964–1970. Stepanov pyrki vaikuttamaan voimakkaasti poliittiseen päätöksentekoon Suomessa. Hän muun muassa esitti kesällä 1978 marsalkka Dimitri Ustinoville ajatuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista. Ustinov ehdottikin sotaharjoituksia presidentti Urho Kekkoselle, joka kuitenkin onnistui torjumaan ehdotuksen.
Juttu Stepanovin vierailusta on enemmän kuin ajankohtainen juuri nyt, kun Venäjällä käydään sotaa Ukrainan maaperällä ja huomenna kirkonkellot soivat Ukrainalle ja Ukrainan lippuja vedetään salkoon.
– Kaunista täällä on, aivan mahdottoman kaunista, totesi lähetystöneuvos V.S. Stepanov hiihdettyään metsästyksenvalvoja Tauno V. Mäen kanssa kahvitulille jahdista Kärsämäjärven metsäalueella.
– Maastot ovat oikein mukavia hiihdellä – on tuommoista iloista väljyyttä, hän jatkoi.
Jäniksiä olisi saanut olla enemmänkin. Vanhantalon Jussin koira otti tulisen ajon heti kun metsään tultiin. Se päättyi nopeaan kaatoon. Koira ajoi jäniksen sanamukaisesti isäntänsä reppuun. Talousneuvos Huttusen koira löysi myös tuoreet jäljet.
Mutta jänis lähti liian laajoille laitumille ja väsytti niin koiran kuin miehetkin pehmeässä lumessa. Muita jälkiä ei löydetty.
– Riista on vähissä!
– Vähissä on, tiesi metsästyksenvalvoja Mäki. – Mutta ei se kokonaan lopu. Kun riista vähenee, niin metsästyskin vähenee. Ja sitten riistakanta alkaa taas nousta.
Metsämiehet kotiutuivat toinen toisensa jälkeen. Hikisenä hiihteli kämpille myös maisteri Matti Valtasaari, kolmas korkeantason vieras. Niin Valtasaari kuin Mäkikin ovat poikenneet täällä ennenkin. Mäki kehui käyneensä kaikissa Suomen pitäjissä. Ja Stepanov puolestaan totesi, että kyllä näille maisemille on tultava uudelleen. Kunnanjohtaja Kokkarinen ja Olavi Laukkanen latasivat parakilla jauhoja kahvipannuun. Oli kehitettävä kunnon juoma, joka laittaisi veret liikkeelle väsyneissä jäsenissä.
Juttua riitti. Lähetystöneuvos kehui ampuneensa yhden päivän aikana seitsemän jänistä ja kolme kettua. Metsästyksenvalvoja Mäen tämän syksyn suurin saalis on yhdeksän jänistä. Mutta vielä komeampi oli jänisnippu, jonka talousneuvos Huttunen ja mv. Jussi Remes toivat Sallasta – 19 jänistä.
Yhteismetsän metsävartija Aarne Loppukaarre rustasi hyvät tulet ja sitten paistettiin makkaraa. Siihen kotiutuivat viimeisetkin miehet: metsäteknikko Lauri Kemppainen, työnjohtaja Erkki Oinas ja mv. Kalevi Koski. Koirat oli saatu kiinni ja jahdista luovuttiin. Samana iltana piti joutua matkalle takaisin Helsinkiin.
Vieraat saapuivat Kiuruvedelle jo perjantaina. Vastaanottajaiset järjestettiin Hurtti-Ukossa. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Olavi Kärkkäinen toivotti vieraat tervetulleeksi paikkakunnalle. Samana päivänä retki suunnattiin Sulkavanjärvelle Paloharjun maille. Jäniksistä mahtoi olla puutetta sielläkin, mutta ilman ei kuitenkaan jääty. Jänis osaili kunnanjohtaja Kokkarisen passipaikalle ja joutui reppuun. Paloharjun talo tarjosi vieraille kahvipäivällisen.
Aamulla oltiin jo varhain taipaleella kohti yhteismetsää. Ennen kuin koria päästettiin irti, tutustuttiin siellä käynnissä olevaan savottaan, koneiden työskentelyyn. Erikoisesti lähetystöneuvos oli tästä kiinnostunut. Hän sanoi meikäläisen systeemin poikkeavan huomattavasti Neuvostoliiton savotoista, jotka yleensä ovat suurimittaisia. Erikoisuutena hän mainitsi, että puut vedetään siellä kaikkine oksineen karsinta- ja katomapaikalle.
Retken johtajana toimi metsäteknikko Lauri Kemppainen. Hän kertoi vieraiden olleen kovia poikia hiihtämään. Ja innokkaita metsästämään. Miehet ovat pitäneet huolta ruumiillisesta kunnostaan ja eivät läähättäneet vahvassakaan lumessa. Nimenomaan lähetystöneuvos oli kovaa tekoa. Metsässä suksilla hän olisi viihtynyt vaikka kuinka myöhään. Sääkin sattui olemaan selkeä ja lauha.
Yöllä satanut pehmeä lumi verhosi sydäntalven salomaiseman pumpulin puhtaaseen asuun. Seurasin Kärsämäjärven yhteismetsän metsäautotiellä saman aamuista useiden autojen jättämää jälkivanaa tavoitteena saada juttua korkean tason jänisjahdista. Päivä oli jo niin pitkällä, etten odottanut ehtiväni kuin hylsyjen keruuseen.
Siitä on kulunut jo yli 30 vuotta – tarkalleen ottaen päivä oli 31.1.1970. Vihje retkestä tuli toimitukseen samana aamuna: ”Tietääkö Kiuruvesi-lehti, että lähetystöneuvos Vladimir Stepanov seurueineen osallistuu tänään jänisjahtiin Kärsämäjärven maastossa”. Ei tiennyt, eivätkä tienneet muutkaan lehdet, sillä retki haluttiin toteuttaa vähä-äänisesti vieraiden ja isäntien keskeisenä rentouttavana tapahtumana. Mutta paikallislehden toimittajaa, joka juttujen tuoreudessa tahtoo yleensä jäädä nuuhkimaan kaluttuja luita, ei pitele mikään, jos kerrankin pääsee suurriistan vereksille jäljille.
Mikä toi herrat Kiuruvedelle? Suhteet. Maisteri Matti Valtasaarella oli Kiuruveden Heinäperällä metsäpalsta ja sen myötä hän tunsi täältä Mhy:n metsäteknikko Lauri Kemppaisen, jonka vastuulle retken suunnittelu sopivasti delekoitui. Osuutensa oli myös kiuruvetisten vaikuttajaisäntien myötämielisyydellä, erikoisesti ”Kytöläisellä”, kunnallisneuvos Olavi Kärkkäisellä, joka ajaessaan kunnan asioita Helsingissä pyrki aina lauteille niin leveäselkäisten herrojen kanssa kuin suinkin. Jahtiin piti osallistua myös presidentti Urho Kekkosen, mutta Sylvi-rouvan äkillinen sairastuminen aiheutti ohjelmanmuutoksen.
Metsästysmaasto Kärsämäjärven seudulla on ihanteellinen. Lähes 6000 hehtaarin alue on erotettu pohjoispitäjän asutustilojen yhteiseksi metsämaaksi liki kymmenen kertaa suuremmasta valtion puistosta. Soineen, korpineen, mäkirinteineen ja metsälampineen se muodostaa asumattoman saloseudun. Sisälle pääsyä sinne helpottaa metsäautotiet. Huoltokin hoitui tuolloin vielä käytössä olleella Harvanlammin metsäkämpällä.
Laukaus lumisessa metsässä
Seuraillessani silloin 30 vuotta sitten autoletkan jälkiä tulin risteykseen, josta yksi auto oli poikennut sivutielle. Pysäytin ja nousin kuulostelemaan mahdollisia ajon ääniä. Ei kuulunut. Mutta samalla jysähti lumisen metsän vaimentama laukaus aivan lähellä haarautuvan tien suunnassa.
Päästä katselemaan kameran läpi suoraa toimintaa merkitsee toimittajalle samaa kuin passimiehelle saada otus tähtäimeen. En aikaillut yhtään pyöräyttää auto sivutielle mielessä kuva vähintään passissa seisoksivasta miehestä, parhaassa tapauksessa kaadettuine jäniksineen. Jos vaikka itse… ?
Ei sentään. Eikä muutakaan miestä. Sen sijaan heti mutkan takana seisoi vastaantulosuuntaisesti pysäköity henkilöauto puolivalot päällä moottorin hyristessä tyhjäkäyntiä. Joku oli siellä sisällä. Koputin akkunaan.
Tuttu mieshän sieltä löytyi, Vanhantalon isäntä Jussi Remes Turhalasta. Ja takapenkiltä hermostuneesti vikisevä jahti. Jussilla oli polvillaan käpälistään suoraksi venytetty jänis, jota liikutteli edestakaisin pohisevan tuulettimen alla. Kaatoon liittyvä kulttimenoko? Samanistinen rituaali? Jussi oli selityksen velkaa, mutta ei kovin puheliaalla tuulella.
– Sitä pitää kuivatella, hän totesi katsetta vältellen. – Kuivatella sitä pitää. Potkas suoraan hyyhmämonttuun. Lähtöön sain pamauttaa. Ruskineuvokselle ei viiti näyttää märkää jänistä.
Eipä tietenkään. Kaadon tapahduttua eivät metsämiehet yleensäkään ujostele julkisuutta, mutta kun aloin viritellä kameraa, heittäytyi Jussi hankalaksi. Eikä mikään saanut häntä tulemaan ulos autosta roikottamaan jänistä haulikko olalla ajokoiran liehuessa rekvisiittana ympärillä.
– Se porukka on Harvankämpällä, mäne sinne, hän väisteli, mutta kielsi tästä tapaamisesta puhumasta sanaakaan. Halusi yllättää muut.
Tein tarjouksen. Lupasin jättää kertomiset ja yllättämiset Jussille, jos saan sen kuvan.
– Ei jumalauta! Ei kertomuksia, eikä kuvia!
Yritin vedota sääliin, että elettävähän tässä on meikäläisenkin, ja että hän ei voi kieltää tätä ainutkertaista tilaisuutta – saada kerrankin tilannekuva, jota ei ole huomisen Iisalmen Sanomain etusivulla. Mutta Jussilta alkoi palaa päreet.
– Sinä et nyt käsitä. Katos – tämä on semmonen diplomaattinen juttu. Kyseessä on jahtiporukan kunnia. Ja Kiuruveen etu. Koko valtakunnan etu ja kunnia. Nyt ei kaikkee hölötetä.
– Millonka sitten?
– Joskus – toesella vuoestuhannella.
Rattoisaa rupattelua erätulilla
Harvan kämpän edustalla roihusi nuotio ja maastosta palailevat miehet paistoivat makkaraa: itse lähetystöneuvos Vladimir Stepanov, valtakunnan metsästyksen ylivalvoja Tauno V. Mäki, maisteri Matti Valtasaari, kunnanjohtaja Kalervo Kokkarinen, talousneuvos Samuel Huttunen, Lassi Kemppainen, metsänvartija Aarne Loppukaarre sekä muita yhteismetsän ja Mhy:n miehiä.
Jahtikeli oli kuulemma pettänyt. Yöllinen runsas lumi oli sotkenut vanhat jäljet, eivätkä jänikset liiku uudella lumella. Katsottiin viisaammaksi luovuttaa. Vain Jussi Remes puuttui. Arveltiin hänen huippuhyvän koiransa saaneen ajon.
Miehet juttelivat useista jahtiretkistään. Hyvin suomea puhuva lähetystöneuvos piti parhaana yhden päivän saaliinaan seitsemää jänistä ja kolmea kettua. Talousneuvos Huttunen pani paremmaksi, kehaisi Vanhantalon Jussin kanssa ampuneensa Sallasta syksyllä yhden ruskapäivän aikana 19 jänistä, koko talven tarpeen, ja oli valmis lyömään vaikka vetoa siitä, ettei Jussi nytkään tule tyhjänä tulille.
Talousneuvos oli oikeassa. Jussi kurvasi kohta kämpälle, päästi koiran autosta jaloittelemaan ja otti takakontista valmiiksi reppuun laitetun jäniksen, josta vain takakäpälät oli hirtetty näkyviin. Miesjoukko riemastui. Etunenässä lähetystöneuvos meni onnittelemaan kaatajaa ja kuulemaan tapahtumaraporttia.
– Koira otti sen ylös läheltä Nuottilampee ja juoksutti lähes suoraan reppuun, kertoi Jussi. – Ei lähtennä pitkille lenkeille vahvassa lumessa.
Jussi ei ollut halukas ottamaan veristä otusta näytille – kaikkihan ovat nähneet ammuttuja jäniksiä – mutta lähetysneuvosta kiinnosti jäniksen koko, jota hän joutui arvioimaan tutkimalla ulkopuolella näkyviä takakäpäliä.
– Vanha jänis, hän päätteli. – Käpälä jäykkä, harmahtava, ei valkoinen. Jouti pois!
Ja häntä alkoi hymyilyttää. Sitten jo naurattaa niin että kultahampaat vilkkuivat hammasvallin molemmilta reunoilta. Välittömästi hän meni povitaskulleen, sillä onnistuneeseen kaatoon liittyy aina kaatajaiset. Litteä vodkapullo kiersi mieheltä miehelle ohjeena: reilusti ja molemmille jaloille.
Jatkot sisätiloissa
Yksi ei kuulunut joukkoon, kutsumaton kuokkavieras, Kiuruvesi-lehden toimittaja. Järjestelyistä vastaavat isännät antoivatkin ymmärtää, että retken virallinen puoli on nyt ohi ja seurue siirtyy suljetumpiin kaatajaisiin kämpän sisätiloihin, jossa syyppärin tehtävistä vastaava Olavi Laukkanen on pannut parastaan kahvitarjoilua järjestäessään. Mutta aikoessani autolle lähetystöneuvos Stepanov – venäläis-proletaarisella vieraanvaraisuudella – vaati ehdottomasti jäämään ja liittymään seuraan tasavertaisena muiden kanssa.
– Kukaan ei poistu kuivin suin. Se on meikäläinen tapa. Jos ei vodka maistu, niin kahvi.
Maistuihan kahvi – muillekin, joiden osana oli kuskin kohtalo. Kuitenkin meitä oli niin vähän, ettemme pystyneet pilaamaan toisten iloa ja tunnelmaa yhtä rennommiksi ja tuttavallisemmiksi kehittyvissä kaatajaisissa.
Keskusteluaiheiden vapautuessa käytettiin tilaisuutta hyväksi ja nostettiin pöydälle oikea ilves, jokaisen sydänalaa jäytävä turvallisuuspolitiikka, vaikka välittömiä yöpakkasten vilunväristyksiä ei tänä lauhkeana päivänä fyysisesti tunnettukaan. Kuitenkin elettiin ns. brezneviläistä aikaa, YYA oli edelleen kova kirjainyhdistelmä ja Tsekkoslovakian miehityksestä oli kulunut vain kaksi vuotta. Kekkosmaista pujottelutaitoa tarvittiin kaikilla tasoilla, myös jänisjahdissa, jonne itse politiikan pelimies UKK ei päässyt mukaan. Ehkä onneksi, koska kaatajaisten jatkuessa alettiin puhella asioista niiden oikeilla nimillä suoraan suusta suuhun menetelmällä.
– Vaan kerropa, Vladimir, mikä teillä on suunnitelma Suomen suhteen? kysyi muuan mukana olleista. – Että pittääkö meijän pelätä?
– Siperia holotna, ehti joku toinen käyttää kielitaitoaan kuin tulkatakseen kysymyksen esittäjän syvintä tarkoitusta.
Lähetystöneuvosta hymyilytti paikallinen estottomuus.
– Huoleti saatte olla, hän vakuutti. – Mikä hätä teillä! Meillä naapurina Kiina – siitä ongelma teillekin, jos ei Neuvostoliittoa välissä.
– Ettäkö ei nootteja?
– Miksi nootteja? Neuvostoliitto ei puutu Suomen asioihin – ellei kapitalisti nosta täällä päätään.
Tieto laukaisi jännitystä. Isännät olivat seuranneet, mihin korkean vieraan viinat riittävät, mutta kun taskumatti oli tyhjentynyt, jouduttiin menemään varapatruunoille pöydänjalan juureen, josta löytyi korkkaamaton konjakkipullo – olihan kyseessä ei vain metsästysseuran, eikä edes Kiuruveden, vaan koko valtakunnan etu ja kunnia. Ja sitten juotiin ystävyyden, yhteistyön ja avunannon maljat. Joku mukana olleista visualisoi tilanteen ilmapiiriä nousemalla seisomaan ja asettamalla kätensä konepistoolia kuvaavaan asentoon.
– Ta-ta-ta-ta-ta!
Aseen perä potki olkapäähän ja piipun kärkeä tarkoittava etusormi liikkui niin laajalla säteellä kuin ampuja samoilta jalansijoilta kuontui. Ja kiinalaisia kaatui, lakosi kuin heinää. Mutta vielä niitä jäikin, ihan vaaraksi asti, sillä eihän yksi lipas riitä, jos vastassa on tuhat miljoonaa. Ja kun tulitus oli tehnyt tehtävänsä, selitti konepistoolimies, ettei tämä ole heille mitään uutta, rajojen yli ei niin vain kävellä.
– Eivät kiinalaisetkaan!
Miestä vedettiin jo hihasta istumaan, mutta hän ei malttanut vielä seisovilta jaloiltaan jättää sanomatta, että täällä pidetään kyllä omat kapitalistit kurissa ja nuhteessa ja toivotaan, että myös siellä naapurissa hoitelette omat listinne ja nistinne ja ristinne.
Ja lähetystöneuvosta nauratti, nauratti niin että kultahampaat vilkkuivat taas hammasvallin molemmilla laidoilla. Hän takoi miehiä olalle ja lupasi viedä terveisiä jos ei Kremliin asti, niin ainakin Tehtaankadulle.
– Osaavia ja ovelia olette, hän sanoi. – Ja hyvin vieraanvaraisia. Tänne on tultava toistekin, ehkä paremmalla onnella, että saadaan ylös nuorempi jänis kuin yksi harmaa vanhus, raukka jaloistaan jo vaivainen.
Ja jälleen häntä nauratti.
Vihjailut sitkeähenkisiä
Tein silloin 30 vuottaa sitten Kiuruvesi-lehteen jutun diplomaattitason onnistuneesta metsästysretkestä, jossa kerrottiin Vanhantalon Jussin koiran saaneen jäniksen ylös ja ajon päättyneen kaatoon, joten tyhjää reissua ei seurue tehnyt, vaikka keli oli huono. Juttuun liittyi myös liturginen kuva vieraiden ja isäntien leppoisasta makkaranpaistosta erätulilla Harvan kämppäaukiolla. Haastattelussa lähetystöneuvos Stepanov toteaa:
– Kaunista täällä on, hyvin kaunista. Maastot ovat oikein sopivia hiihtelyyn. On tuommoista iloista väljyyttä. Ja mukavia miehiä.
Maailman tilanne on muuttunut. Se ei ole jämähtänyt noihin 30 vuoden takaisiin varauksiin ja rajauksiin. Kapitalistitkin nostelevat päitään vähän siellä ja täällä. Eletään toista vuosituhatta. Vanhantalon Jussikin on jo siirtynyt sinne, missä ihmisten ja eläintenkään ei tarvitse enää olla piilosilla, vaan ne voivat vapaasti loikkia samoilla laitumilla. Samoin useat muut seurueessa mukana olleet. Arkistoja availlaan ja tohditaan ”hölöttää” sellaistakin, mistä vielä 1970-luvulla katsottiin viisaammaksi vihjailla vain pienissä piireissä. Esimerkiksi myyttinä jälkipuheisiin pesiytynyt sitkeä väite, ettei Jussi Remeksen ampuman jäniksen käpälien jäykkyys olisi johtunutkaan vanhuudenheikkoudesta, vaan ne olisivat olleet yksinkertaisesti umpijäässä.
Jahtiseuruetta: Kyykkysillään toinen vasemmalta lähetystöneuvos Stepanov, maisteri Valtasaari, Lauri Kemppainen, kunnanjohtaja Kokkarinen, Jussi Remes ja talousneuvos Huttunen. Takana seisomassa vas. metsästyksen ylivalvoja Tauno V. Mäki. Mukana oli myös yhteismetsän osakkaita sekä metsämiehiä. Pääarkkitehti ”Kytöläinen” lienee ollut jo petaamassa päivällisten taustoja, koska ei ollut mukana maastossa. KUVA: AARNE LEVÄSALMI
Aarne Leväsalmi
Torstai 7. joulukuuta 2000
