Historiaa

Tutkijoiden turinoita

Reeta Remeksen velka

Kiuruveden Hautajärvellä asunut leski Reeta Antintytär Remes joutui selvittelemään kuolleen miehensä veljien kanssa 350 kuparitaalarin saatavaa, josta Reetalta ensimmäisen kerran vaadittiin osaa maksettavaksi käteisenä talvikäräjillä 23.1.1734.

Reeta oli syntynyt noin vuonna 1662 Kiuruveden Remeskylässä ja avioitui Hautajärveltä kotoisin olleen talollisen Pekka Juhonpoika Kärkkäisen kanssa, joka oli syntynyt noin vuonna 1665. Pekan kuolinaika ei ole selvillä, mutta Reeta mainitaan leskeksi vuoden 1734 käräjillä. Reetalla ja Pekalla oli ainakin yksi lapsi, Anna, joka syntyi noin 1714, jolloin Reeta oli huomattavan korkeassa iässä lapsen synnyttäjäksi. Kirkonkirjat tietävät, että Reeta kuoli Hautajärvellä 25.2.1737.

Pekka Kärkkäisellä oli useita sisaruksia, johtuen mm siitä, että isänsä oli kolme eri kertaa naimisissa. Lauri-niminen veli oli nyt käräjillä vaatimassa saataviaan. Pöytäkirjasta käy ilmi, että toisena vaatimusten takana oli myös Olli-veli, joka ei ollut paikalla. Reeta oli kaikesta päätellen keskustellut tästä velasta Laurin kanssa, jolta vaati saada nähdäkseen aikaisemmin laadittuja asiakirjoja. Reeta tuskin oli luku- ja kirjoitustaitoinen, joten hän ei olisi asiakirjoja ymmärtänytkään, mutta asia olisi kuitenkin käräjillä selvitetty. Lauri väitti, ettei hänellä ole kyseisiä asiakirjoja, vaan ne ovat Olli-veljen luona. Reeta joka tapauksessa kieltäytyi maksamasta mitään, jos maksamatonta velkaa ei voi todeta asiakirjoista.

Oikeudessa ei asia mennyt yhtään eteenpäin näillä käräjillä, vaan käsittely jouduttiin lykkäämään seuraaville käräjille. Lauri kyllä vakuutti, että hän hankkii ensi käräjille asiakirjat. Pöytäkirjassa todetaan, että silloin asia laitetaan sille kuuluvaan järjestykseen, mutta ehtona on, että kaikkien veljesten tulee olla paikalla, eikä heillä saa olla minkäänlaista estettä. Tämä vaatimus on epätavallisen selvästi kirjattu.

Kun tarkastelee vuoden 1734 syyskäräjien pöytäkirjaa, sieltä ei löydykään koko asiaa. Jatkokäsittelyä ei löydy myöskään vuoden 1735 talvikäräjien pöytäkirjasta. Olisiko Reeta ollut jo vanhuuden heikko, ettei olisi päässyt käräjille lainkaan, tai sitten asiasta sovittiin ilman käräjille menoa.

Pekka Remeksen viljavelka

Iisalmen talvikäräjille 9.1.1744 saapui leskivaimo Elli Makkonen, jonka mies, sotilas Niilo Elg (Hirvi) oli kaatunut taisteluissa Lappeenrannassa. Leskellä ei ollut minkäänlaisia todisteita vaatimukselleen saada talollinen Pekka Remekseltä takaisin kuolleen miehensä lainaamat 10 kappaa viljaa. Elli Makkonen joutui valalla vahvistamaan vaatimuksensa todenperäisyyden, eikä Valkeisenmäestä kotoisin olleella Pekka Remeksellä ollut mitään mahdollisuutta luikerrella pois vastuusta. Remes joutui tunnustamaan, että vaatimus on oikein ja hän on velkaa sotilaan leskelle.

Niilo Elg, eli suomeksi Hirvi, oli ruotusotilas, jonka numero oli 61. Ruotutalot sijaitsivat kaikki Valkeisenmäessä. Niilo oli mennyt sotilaaksi vuonna 1729 ja kuoli Lappeenrannan taisteluissa 23.8.1741. Niilon siviilisukunimi ei ole ollut mahdollista selvittää tässä yhteydessä, mutta katselmuskassa vuonna 1735 mainitaan hänen kotiseudukseen Sawo.

Käräjien päätöksen mukaan Pekka Remes tuomittiin maksamaan 5 hopeataalarin uhkasakolla Elli Makkoselle 8 päivän kuluessa vaaditut 10 kappaa viljaa tai niiden arvo rahassa. Oikeuden pöytäkirjassa ei ole mainintaa siitä, oliko kyseessä ruis, ohra tai joku muu viljalaji tai kuinka paljon rahallinen korvaus tulisi olemaan. Kaiken lisäksi joutui Remes korvaamaan Makkoselle tämän oikeudenkäyntikuluja yhden hopeataalarin ja 16 killingin verran.

Iisalmen kihlakunnan käräjäkirjoissa on luisia tapauksia, joista käy ilmi, että talolliset ovat lainanneet toisilleen tai muille ihmisille viljaa. Että talolliset olisivat joutuneet ottamaan viljaa lainaksi ruotusotilaalta, on hyvin harvinaista. Pekka Remes näyttäisi olevan Valkeisenmäessä asunut Pekka Laurinpoika Remes, joka syntyi noin vuonna 1684 ja oli naimisissa Anna Matintytär Pulkan kanssa. Pekka Remes oli myös starosta, eli veronkantaja jota myös piiskuriksi on kutsuttu, ja siinä ominaisuudessa on usein käräjillä selvittelemässä toisten veroasioita.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan talvikäräjät 9.1.1744, sivu 527.

Ollin takuumiehet

Kiuruveden Remeskylässä oli Olli Matinpoika Remes, joka syntyi vuonna 1705 ja asui Mäkelän talossa yhdessä puolisonsa Tiina Kauppisen kanssa. Ollilla oli kaikesta päätelleen suunnitelmissa maakauppoja, koska tarvitsi suuremman summan käteistä rahaa, jota hänellä ei ollut.

Iisalmen käräjillä vuonna 1749 käsiteltiin Olli Remeksen lainan takuumiesten vahvistamista. Takuumiehiksi olivat lupautuneet talolliset Taneli Kauppinen ja Lauri Lappalainen yhdessä entisen nimismiehen Lauri Paldaniuksen kanssa. Tehdyn selvityksen mukaan kaikki kolme olivat varakkaita ja kiinteästi paikkakunnalla asuvia ja näin ollen laskettiin, että niin Kuninkaallinen Majesteetti ja kruunu kuin myös tilan tavanomainen verottaja saisivat riittävät takuut Remeksen lainalle. Taneli Kauppinen oli kotoisin Iisalmen maalaiskunnan Iimäestä ja oli Ollin puolison, Tiinan veli. Lauri Lappalainen puolestaan oli sukua Ollin äidin, Reeta Lappalaisen kautta. Paldanius ei ollut sukua Olli Remekselle.

Oikeuden asiakirjat eivät kerro kuinka suuri laina oli kyseessä, eikä myöskään sitä kuka lainan antaisi, mutta oikeuden pöytäkirjan muotoilusta voisi päätellä, että rahat tulivat kruunulta, elikkä siis valtiolta. Mihinkä Olli Remes tarvitsi lainaa? Oikeuden pöytäkirjat eivät sitä kerro, mutta tuohon aikaan yleinen tarve oli maakauppojen rahoittaminen.

Olli Remes on elinaikanaan hankkinut itselleen ainakin Uppolan tilan Nälännöltä ja joutui ilmeisesti myös rahoittamaan Mäkelän tilan pirstomista Puron ja Kestilän tiloiksi sekä myöhemmin Haapakummun tilaksi. Ollilla oli suuri lapsilauma ja hänen poikansa näkyvät myöhemmin yllämainituilla tiloilla maanviljelijöinä. Olli Remes näkyy Iisalmen kihlakunnan käräjien pöytäkirjoissa usein erilaisissa luottamustehtävissä, arviomiehenä tai uskottuna miehenä. Että hän oli luotettava talollinen, näkyy esimerkiksi siinä, että entinen nimismies meni hänen lainansa takaajaksi. Ollin takuumiehiä ei myöskään vaadittu vastaamaan takauksistaan lähiaikoina, niin näyttää siltä että Olli pystyi velkansa maksamaan.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirja 1749, sivu 135.

Niirasen hevonen kuoli Viipurissa

Heikki Niiranen Porovedeltä oli haastanut 1722 piiskuri Pekka Remeksen käräjille saadakseen korvauksen hevosestaan. Pekka Remes asui Valkeisenmäessä, joka on nykyistä Vieremää, ja oli syntynyt noin vuonna 1683 Kiuruveden Remeskylässä. Pekka oli piiskuri eli profossi, jonka tehtävänä oli kantaa omalta alueeltaan verot ja toimittaa ne eteenpäin. Tällainen tehtävä oli ilmeisestikin jonkinlainen luottamustoimi, vaikka se onkin ollut epäkiitollista olla karhuamassa veroja. Piiskurin toimenkuvaan kuului myös päivätöiden organisointi esivallan tarpeisiin. Niirasella oli ollut hevonen, jonka Remes toimitti Viipuriin päivätöihin. Asia olisi ollut Niirasen kannalta hyväksyttävissä, mutta hevonen oli toisen ruodun puolesta palveluksessa ja siellä kuoli. Käräjillä tiedettiin myös, että Niirasen hevonen oli ollut venäläisten käytössä Viipurissa, kun heitä kuljetettiin Kähkölään.

Pielavetisen Tahvo Tikkasen hevonen oli aikaisemmin ollut sillä paikalla, ja kun Niirasen hevonen astui palvelukseen, palautettiin Tikkasen hevonen kotiin. Viipurista oli aiemmin tullut vaatimus saada kaikkiaan viisi hevosta erilaisiin tehtäviin, mutta lautamies Sipi Pulkkinen, joka oli Pielaveden ruodun piiskuri, ei saanut koottua niin monta, vaan Pekka Remeksen apu mukaan luettuna matkaan saatiin vain kolme hevosta.

Oikeus käsitteli pitkään Niirasen vaatimusta, ja lopulta päätyi siihen, että hänelle korvataan aiheutunut vahinko hevosen menetyksestä kahdella hopeataalarilla. Maksumiehiksi määrättiin Pielaveden ruotu, johon kuului 27 isäntää. Jokainen joutui puolestaan maksamaan 2½ kuparitaalaria miestä kohti. Kannattaa muistaa vielä sekin, että Pielavesi lähes kokonaisuudessaan kuului Iisalmen käräjäkuntaan.

Piiskuri oli nimitys, jonka virallinen nimi oli profossi. Alkuaan tehtävänä oli 1600-luvulla järjestyksen valvominen, mutta myöhemmin tehtäviin kuului sotilaiden majatalon pitäminen sekä vielä myöhemmin rangaistuksien toimeenpaneminen ja valvominen. Käräjät tuomitsivat usein raipparangaistuksia ja profossin tehtäväksi jäi niiden toimeenpaneminen. Prossin arvovalta laski huomattavasti ja tästä johtuen virkanimeksi muodostui pikkuhiljaa piiskuri.

Lähteet:Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirja 20.2.1722 sivu142.

Sivistyssanakirja ”piiskuri”

Lappeenrannan matka 1741

Asioiden hoitaminen on aina edellyttänyt matkustamista kaukaisiinkin paikkoihin. Kiuruveden-Iisalmen alueelta mentiin hyvin usein Ouluun, mutta Kuopioon ja Lappeenrantaankin jouduttiin matkustamaan. Iisalmen syyskäräjillä 29.8.1750 käsiteltiin ensimmäisen kerran erästä Lappeenrannan matkaa. Leppävirran Pitkälänmäessä asunut Samuli Kämäräinen, joka nimestä päätellen oli syntyisin Kiuruvedeltä, oli haastanut itsensä nimismiehen käräjille, koska tämä ei maksanut hänelle yhtä suurta palkkiota Lappeenrannan matkasta kuin mitä toiset saivat.

Kämäräinen oli saanut Nimismies Gummerukselta 9 kuparitaalaria, jota tämä piti aivan liian pienenä korvauksena. Tuohon aikaan matkakorvaukset maksettiin tilojen kantokyvyn mukaan. Iisalmessa oli sovittu, että matkakorvausta maksetaan 3 kuparitaalaria manttaalilta. Kyläläisten yhteenlaskettu manttaalimäärä meni jopa yli kymmenen ja tuolloin matkakorvauksen määrä olisi ollut yli 40 kuparitaalaria. Kämäräinen kertoi käräjillä saaneensa Iisalmen miehiltä tehtäväkseen asioida Lappeenrannassa vuonna 1741 ja matkaseurana hänellä oli Matti Lappalainen.

Nimismies Gummerus ei ollut suostuvainen maksamaan Kämäräiselle yhtään enempää korvausta, kuin mitä oli jo saanut. Gummerus kertoi, että iisalmelaiset olivat valinneet jo vuonna 1731 lautamies Pekka Lappalaisen Luupuvedeltä ja talollinen Pekka Remeksen Valkeisenmäestä asiamiehikseen, kun Lappeenrannassa oli asiaa. Heille oli päätetty myös antaa korvaus matkan kuluista kolmen kuparitaalarin hinnalla manttaalilta. Lappalainen ja Remes olivat jo aikeissa lähteä Lappeenrantaan, kun Samuli Kämäräinen ja Matti Lappalainen joutui sinne lähtemään maakauppojaan selvittämään. Remes oli yhdessä Lappalaisen kanssa sopinut, että samalla matkalla he voisivat hoitaa myös heidän asiansa pientä korvausta vastaan. Tämän he ilmoittivat Nimismiehelle, joka maksoi matkasta 9 kuparitaalaria.

Oikeus kuuli nimismiestä ja lautamiehet ja paikalla ollut rahvas todisti, että asiat olivat niin kuin nimismies oli kertonut. Kämäräisen oli tyytyminen saamiinsa taalareihin nimismieheltä ja jos halusi enempää, tuli hänen kääntyä Pekka Lappalaisen ja Pekka Remeksen puoleen, koska hei hoitivat Lappeenrannan matkat Iisalmen pitäjässä. Oikeus vapautti Nimismies Gummeruksen enemmästä vastuusta ja Kämäräiselle annettiin mahdollisuus haastaa Pekat, Lappalainen ja Remes, ensi käräjille.

 Asian käsittely jatkuikin talvikäräjillä helmikuun 8 päivänä 1751, kun Samuli Kämäräinen kertoi että asiasta on sovittu Lappalaisen ja Remeksen kanssa. Nämä olivat sopineet Kämäräisen rauhoittamiseksi niin että tämä saisi matkastaan 30 kuparitaalaria, jotka nimismies hänelle maksaisi ja Pekka Lappalainen ja Pekka Remes maksaisivat puolestaan nimismiehelle mainitun summan. Kämäräisen piti myös antaa Remekselle nimismieheltä saamistaan rahoista 7 taalaria, minkä sopimuksen Kämäräinen hyväksyi ja oikeus vahvisti sopimuksen päätöksellään.

Lähde: Iisalmen syyskäräjien pöytäkirja 29.8.1750 s.772-773

Iisalmen talvikäräjien pöytäkirja 8.2.1751 s.150 – 151

Remekset tutkimisen kohteena

Remesten sukututkimus ottaa pieniä hyppäyksiä kolmen vuoden välein. Vuodesta 1993 alkaen on joka kokouksessa ollut uusi Remesten sukukirja esitteillä. Sitä ennen valmistui Kirsti Pakulan kokoama kirja Joppilan Remekset. Tähän mennessä ovat valmistuneet Paaran Remesksiä, Mattilan Remeksiä, Mäkelän Remeksiä, Kytölän Remeksiä, Tiusan Remeksiä ja Murtomäen Remeksiä esittelevät kirjat. Kesäksi 2011 tulee Remesten erään sotilassukuhaaran vuoro, kun From-nimisten Remesten kirja esitellään Kiuruvedellä.

Koska kirjojen tekijä ei asu Suomessa, aiheutuu siitä tiettyjä hankaluuksia. Ei ehdi käymään ”paikan päällä” niin kovin usein. Hyvä paikallistuntemus on suureksi avuksi myös sukututkimuksessa. Kirjan luettevuutta lisää myös runsas kuvitus. Kuvamateriaalin puute on vaivannut tähän mennessä ilmestyneitä kirjoja. Remesten sukututkimuksessa ovat jäljellä vien mm Oulunsalon, Muhoksen ja Iisalmen/Vieremän sukuhaarat sekä Paavolaan muuttaneet ja Simunankangas nimeä käyttäneet Remekset.

Kun Rantasalmen Tuusmäki on vanhin tiedossa oleva Remesten asuinpaikka, jäi sinne asumaan myös Remeksiä senkin jälkeen kun muutamat muuttivat nykyisen Kiuruveden alueelle. Tästä Tuusmäkeen jäänestä sukuhaarasta on myös kirja tekeillä. Tätä työtä hidastaa mm se, että hyvin monet tähän haaraan kuuluvat henkilöt muuttivat Karjalaan ja heidän jälkensä häviävät sinne.

Sukututkimusta voi tehdä myös porukalla. Jostakin syystä allekirjoittaneelle on jäänyt Remesten tutkiminen yksikseen. Huomattavana ongelmana on ollut Remesten keskeisten sukulaisuussuhteiden selvittäminen Yläsavon alueella. Tätä kirjoitettaessa ei ole varmaksi selvitetty mistä Oulunsalon ja Muhoksen Remeskset polveutuvat. Kiuruvedellä asui esimerkiksi kolme Matti Matinpoika Remestä saman aikaisesti 1800-luvun alussa. Kirkkoherrallakin on ollut vaikeuksia eroittaa nämä toisistaan.

Että saataisiin Kiuruvedellä ja Iisalmessa 1600-luvulla asuneet Remekset ”oikeille paikoilleen”, pitäisi ottaa aivan erikoiseksi selvityksen kohteeksi. Joitakin varmoja sukujuontoja on olemassa, mutta niiden ulkopuolelle on jäänyt huomattava joukko ihmisiä, joita en ole voinut sijoittaa mihinkään yhteyteen. Tietoja Remeksistä löytyy esimerkiksi veroluetteloista, maakirjoista ja tuomiokirjoista, mutta niiden lukeminen ja selvittäminen on aikaa vievää hommaa. Useampi tutkija ehtisi selvittämään enemmän ja ongelmakohdista voisi keskustella yhdessä.

Sukututkijaa harmittaa se, että Kiuruveden alueesta on niin vähän kirkonkirjoissa 1700-luvun alkupuolelta. Kiuruvesi kuului kappeliseurakuntana Iisalmeen, mutta Iisalmen kirkonkirjat, vaikka ne alkavat jo 1732, puuttuvat vuosilta 1750-1771 ja 1790-1804. Näissä aukoissa on ainoastaan vuoden 1753 vihittyjen ja haudattujen luettelot. Ilmeisesti Pohjan sodan tapahtumat vaikuttavat tähän hävikkiin.

Sukututkimus on tullut laajojen kansanryhmien ulottuville. Nykytekniikan avulla eivät maantieteelliset etäisyydet merkitse juuri mitään. Tosin kaikki mielenkiintoinen materiaali ei ole vielä sukututkijan ulottuvilla Internetin kautta, mutta koko ajan tulee lisää. Ihmisten mielenkiinto on myös herännyt omiin juuriinsa. Joissakin yhteyksissä on mainittu, että pelko juurettomuudesta lisää mielenkiintoa. Kun ikävuosia alkaa tulla itsekullekin, tulee mieleen ajatus siitä, ehtiikö tämän kaikki tekemään elinaikanaan. Joskus epäilyttää ja silloin tulee mieleen kysymys, missä kaikki toiset Remesten tutkijat ovat.

Seppo Remes

Mylly Matti Remeksen maalla

Eräs oikeustapaus vuodelta 1748 osoittaa kuin helposti ihmiset muuttavat mielipidettään. Tästä on hyvänä esimerkkinä talollinen Matti Remes, joka asui Luupuvedellä. Varsinaisen Luupuveden alueella ei Matti asunut vaan oikeammin Kiuruveden kylässä Tiusanniemessä. Matti syntyi ilmeisesti vuonna 1722 ja oli kaksi kertaa naimisissa ennen kuin kuoli 11.3.1796 näivetystautiin.

Käräjien pöytäkirjassa mainitaan, että Matti halusi puhutella naapureitaan Lassi ja Pekka Kämäräistä, Paavo Konosta ja käräjiltä poissaolevia yhtiömiehiä Tuomas Partasta ja Matti Lappalaista. Nämä mainitut olivat yhdessä pystyttäneet myllyn Matti Remeksen maalle. Matti halusi, että mylly on siirrettävä sieltä pois, koska oli ilman hänen lupaa sinne rakennettu.

Käräjäkirjoissa ei puhuta siitä millainen mylly oli kyseessä. Tuskin kuitenkaan vesimylly, eihän Matin tiluksilla ollut edes siihen sopivaa jokeakaan. Luulen myllyn olleen perinteisen tuulimyllyn, joka haittasi Matti Remestä. Oikeuden istunnon aikana annettiin molemmille osapuolille mahdollisuus neuvotella asiasta, vaikka pöytäkirjaan onkin merkitty heidän riidelleen asiasta.

Myllyn osakkailla oli osuuksia myllyyn epätasaisesti. Lassi Kämäräisellä oli kaksi osaketta ja esitti voivansa antaa Remekselle toisen, jos saisivat pitää myllyn entisellä paikalla. Toki oli pyyntönä 11 kuparitaalerin hinta, jonka Remes lupasi maksaa ja näin oltiin päästy yhteisymmärrykseen. Kaiken lisäksi lupasi Matti Remes yhdessä toisten osakkaiden kanssa kunnostaa myllyn ensi kesänä. Remes halusi osoittaa myös sovinnon tahtoaan toisille osakkaille lupaamalla antaa osakkeensa pois, jos ei ole syystä taikka toisesta mukana kunnostustöissä tai siinä jotenkin myöhästelee. Lopuksi paiskattiin osapuolten välillä kättä ja sopimus tuomittiin hyväksytyksi ja lainvoimaiseksi.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirja vuodelta 1748

Mäkelän miehet

Kiuruveden Remeskylässä asunut Olli Remes oli antanut haastaa isänsä Matin ja veljensä Paavon käräjille vuonna 1748. Siellä olivat yhdellä kertaa koko täysi-ikäinen Mäkelän miesväki tuomarin edessä. Ollilla oli toki nuorempia veljiä, mutta he eivät olleet vielä täysi-ikäisiä. Pakosta tulee mieleen ajatus siitä millä mallilla oli perhesopu, kun asioita täytyi selvitellä käräjillä. Kyseessä oli perintöasia ja ne näyttävät usein mutkistuvan, kun talolliset olivat yhtiöissä naapuriensa, sukulaistensa tai sisarustensa kanssa.

Olli Remeksen äiti, Kaarina Lappalainen oikeuden pöytäkirjan mukaan, mutta Reeta Lappalainen kirkonkirjojen, mukaan oli kuollut ja kyse oli osaksi hänen jälkeensä jättämästä perinnöstä. Olli oli halunnut jotain tiettyä osaa äitinsä jälkeen jättämästä irtaimesta omaisuudesta. Nyt hän kertoi oikeuden edessä, että kotona oltiin päästy siitä sopimukseen ja hän oli siltä osin tyytyväinen, mutta hän halusi nauttia myös isänsä tekemästä kaskesta.

 Olli Remeksen isä, noin vuonna 1670 syntynyt Matti Paavonpoika Remes asui vanhoilla päivillään poikansa Paavon luona. Tästä voi päätellä, että Mäkelässä oli useita ruokakuntia. Olli oli eri ruokakunnassa kuin isänsä Matti ja veljensä Paavo. Käräjien pöytäkirjasta saa sen käsityksen, että Matti ja poikansa Paavo viljelivät Mäkelän osaa yhtiössä keskenään. Olli vaati käräjillä sitä, että saisi nauttia yhtiön omistaman kasken sadosta, siis siitä, jonka isä oli tehnyt.

Osapuolet saivat neuvotteluaikaa ja istuvan oikeuden edessä sopivat siitä miten ongelma ratkaistaan. Tulevana kesänä, siis vuonna 1749 tehdään yhteisesti kaski, joka myös samana kesänä kylvetään. Tähän kaskeen lupasi Paavo antaa siemenjyvät sekä kuluvana talvena antaa Ollille 2 tai 3 parmia olkia. Tähän sopimukseen ilmoittivat molemmat olevansa tyytyväisiä ja asia vahvistettiin veljesten kesken käden puristuksella. Oikeus puolestaan päätti asian sovitun ja sopimus laillistettiin.

Kun Paavo lupasi antaa veljelleen 2 tai 3 parmia olkia, niin on paikallaan määritellä kuinka suuri määrä oli kyseessä. Parmia on käytetty heinien ja olkien mittana usean sadan vuoden ajan. 1700-luvun puolivälissä parmi vastasi lähimain samaa vanhaa mittaa, jonka nimi oli kuorma (ruots.last). Parmi oli tuolloin 3 ¾ kyynärää korkea ja 4 ¾ kyynärää leveä joka puolella.

Lähde: Iisalmen käräjäkunnan pöytäkirjat alkaen 19.1.1748, sivu 97.

Niilo Remeksen heinäpalo 1804

Iisalmen vanhan kirkkopitäjän Valkeisenmäessä asui Niilo Remes, jonka omistamalla Joutenpuron niityllä sattui palovahinko heinäkuussa 1804. Valkeisenmäki on nykyistä Vieremän kuntaa ja tilan rekisterinumero oli tuolloin 9. Niilon kotipaikka oli nimeltään Verka-aho. Niilon isä oli myös Niilo-niminen ja syntynyt maaliskuun 23 päivänä 1741. Niilo omisti Verka-ahon lisäksi Koukunmäki nimisen tilan. Niilo Remes, s.25.4.1777 oli Valkeisenmäen varakkaimpia talollisia.

Niitty, jossa palovahinko sattui, mainitaan olleen Joutenpuro-niminen. Ruotsinkieliseen käräjäpöytäkirjaan niityn nimi on kirjattu juuri tuohon muotoon. Tämän niminen puro on Vieremällä edelleenkin. Niityllä oli ollut erityyppistä heinää koottuna yhteen kekoon. Näitä heinäkasoja eli kekoja lienee kutsuttu suovaksi tai mahdollisesti jopa aumaksi tuohon aikaan.

Palovahinkoa oli arvioimassa Haajaisten kylältä kotoisin ollut tilallinen Matti Pulkka yhdessä kihlakunnan lautamies Paavo Nissisen kanssa. Vahingon arvioinnissa piti olla paikalla ainakin yksi kihlakunnan lautamies tai korkeampi virkamies. Heidän arvioonsa nojauduttiin käräjillä korvausta määriteltäessä. Tässä tapauksessa vahingon suuruudeksi arvioitiin viisi Riikintaalaria 16 killinkiä. Kuinka suuri määrä heiniä paloi, ei käy nykymittoina ilmi käräjäpöytäkirjasta. Määräksi kyllä ilmoitetaan kolme kuormaa, mutta kuinka paljon yksi kuorma sitten on. Vanhojen heinämittojen selostuksissa määritellään heinäkuorman olevan 40 leiviskää, eli yhden kuorman paino oli 340 kiloa. Näin ollen kolmen kuorman paino oli vähän yli tuhat kiloa. Mainittakoon, että verotusyhteyksissä erotetaan kesäkuorma ja talvikuorma toisistaan. Tällöin talvikuorma oli 423 kiloa ja kesäkuorma vain 213 kiloa.

Käräjätuvassa luettiin Pulkan ja Nissisen puumerkeillään vahvistamat tiedot. Kumpikaan heistä ei ollut luku- tai kirjoitustaitoinen, vaan varsinainen arviointikirja oli Magnus Ståhlbergin kirjoittama. Magnus Ståhlberg asui Iisalmessa ja oli sittemmin monissa eri viroissa.

Oikeudessa esitettiin itsestään selvä kysymys heinien omistajalle; kuinka palo sai alkunsa? Niilo Remeksellä ei tietenkään ollut vastausta tähän kysymykseen. Käräjien pöytäkirjassa ei myöskään aleta palon syyllä spekuloimaan. Näin yli 200 vuotta jälkikäteen voisi palon syynä pitää esimerkiksi salamaa, etenkin jos niityllä tai sen yhteydessä ei ollut minkäänlaista käynnissä olevaa työmaata. Tämän jälkeen esitettiin pitäjäläisille kysymys myöntäisivätkö he Remekselle korvausta aiheutuneesta vahingosta. Kun Remestä ei voitu epäillä itse sytyttäneen heinänsä, päädyttiin siihen, että hän oli oikeutettu saamaan palokorvausta.

Iisalmen pitäjässä oli vuonna 1763 tehty palokorvausyhtiö. Yhtiössä oli mukana kymmeniä talonpoikia. He eivät maksaneet mitään jatkuvaa vakuutusmaksua, vaan aina kun oli tarvetta, kerättiin varat viranomaisten toimesta ja maksettiin korvaus sille, joka sitä oli anonut ja käräjien päätöksellä saanut. Siksi en kutsuisi tätä yhtiötä palovakuutusyhtiöksi. Nyt kun tiedettiin korvattavan vahingon suuruus, eli 5 riikintaalaria 16 killinkiä, niin asia vietiin Kuninkaallisen käskynhaltijan toimeksi. Tämä varsinaisesti hyväksyi korvauksen ja antoi kihlakunnan kirjanpitäjän tehtäväksi toimia asiassa. Siellä laskettiin kuinka paljon kukin korvausyhtiössä mukana ollut joutui maksamaan, niin että Niilo Remes sai korvauksensa. Kannattaa panna merkille, että tämä korvaus oli sataprosenttinen arvioidun vahingon suuruuteen verrattuna.

Lähde: Iisalmen syyskäräjät 1.9.1804, §.346

Pekka Remeksen avioton lapsi

Itsellismies Pekka Remes, joka asui Kiuruveden Nälännöllä vuonna 1730, joutui käräjille siitä, että oli maannut Inkeri Lapin (Ingrid Lapitar) kanssa, vaikka eivät olleet keskenään naimisissa. Pekka asui Nälännön kylällä ja Inkeri oli kotoisin Luupuvedeltä, jota silloin kutsuttiin nimellä Lupua. Maaliskuussa 1729 syntyi sitten tytär, jonka mainitaan olevan elossa vielä silloin kun käräjiä käytiin. Tyttären nimeä ei mainita missään yhteydessä.

Pekan ja Inkerin syntymäajat on vaikeasti selvitettäviä, koska Kiuruvedellä ei vielä silloin omaa seurakuntaa, ei siis ollut kirkonkirjoja. Iisalmen vanhimmat kirkonkirjat alkavat vuodesta 1732 ja niissäkin on puutteellisuuksia. Keitä Pekan ja Inkerin vanhemmat olivat, ei käy selville käräjien pöytäkirjasta. Oli tavallista että Iisalmenkin käräjillä käytetään ihmisistä patronyymisiä nimimuotoja, että kerrotaan kenen tytär tai poika kyseinen henkilö on. Näin ollen Pekka voisi olla esimerkiksi Pekka Matinpoika ja Inkeri voisi Inkeri Pekantytär, mutta näin ei kuitenkaan käräjäkirjoissa ole.

Kun alkaa katsomaan mahdollisia myöhempiä vaiheita Pekan ja Inkerin elämässä, näyttäisi siltä, että he menivät naimisiin muutaman vuoden päästä. Ongelma on siinä, että vihkimisestä maksun suorittaneiden joukosta ei löydy Pekka Remestä ja Inkeri Lappia. Tässä luettelossa on toki yksi pariskunta, joka on hyvin lähellä tähän sopivaa; Luupuvedellä nimittäin vihittiin vuonna 1738 torppari Pekka Remes ja Inkeri Partanen. Olisikohan Inkerin sukunimessä tapahtunut kirjoitusvirhe, etenkin siksi kun he näyttävät asuvan Partasten omistamaa torppaa. Pekka Remes niminen itsellinen näkyy vuosien 1732-1733 rippikirjoissa merkittynä Luupuveden kylään. Kiuruveden kylässä on itsellinen Pekka Remes ja hänen puolisonsa Inkeri Lappalainen, joille syntyi Heikki-niminen poika 25.7.1739. Tämä Heikki Remes ryhtyi sotilaaksi ja käytti sotilasnimeä From. Tästä alkoi sitten From-nimisten Remesten sukuhaara.

Lisätään vielä tähän arvailujen joukkoon yksi tieto. Iisalmen maalaiskunnan Haapajärvellä kuoli 3.9.1743 eräs 60-vuotias mies, jonka nimi oli itsellinen Pekka Remes, joka oli 60-vuotias. Näin ollen olisi Pekan syntymävuosi 1683.

Käräjien pöytäkirjan mukaan molemmat tunnustivat tämän teon ja tehneensä syntiä. Suomessa oli tuolloin voimassa Kuninkaallinen, armollinen, asetus, joka oli annettu toukokuun 22 päivänä 1694. Sen lisäksi oikeudella oli ohjenuoranaan kirkkolaki, ja molempien tulkinnan seurauksena piti syyllisiä sakottaa ja heidän tuli kärsiä julkinen ripitys. Käräjät sakottivat Pekkaa 10 hopeataalaria ja Inkeriä 5 hopeataalaria. Sakot olivat varmaankin tuntuvat ottaen huomioon heidän taloudellisen asemansa. Tuohon aikaan oli tavallista, että sakot joutui sovittamaan varojen puuttuessa muutaman vuorokauden vankeudella, ilman vettä ja leipää. Tästä ei kuitenkaan ole mainintaa tuomion yhteydessä, sanotaan ainoastaan että he yhdessä vastaavat sakkojen maksamisesta.

Julkinen ripitys tarkoitti yleensä kirkon tukissa istumista. Joissakin seurakunnissa oli käytössä erikoinen häpeätuoli. Pekalle ja Inkerille määrättiin yksi sunnuntai, jolloin heidän piti olla kirkkoväen paheksunnan ja inhon kohteena. Oli pappien asia seurakunnassa ilmoittaa siitä, koska häpeäpaalussa piti olla. Kaiken tämän lisäksi määrättiin Pekka Remekselle elatusvastuu tyttärensä elannosta. Tähän tarkoitukseen tuli hänen kuninkaallisen asetuksen mukaan luovuttaa vuosittain ½ tynnyriä viljaa siihen asti kun tytär pystyy itse itsensä elättämään.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjäpöytäkirjat 1.9.1730, sivu 183

Pietikäisen setelit

Vaaraslahtelainen Olli Pietikäinen joutui kärsimään hajamielisyydestään, kun häneltä joutui hukkaan 22 riikintaalaria ollessaan Valkeisenmäessä Niilo Remeksen luona marraskuun 20 päivänä 1795. Asiaa selvitettiin useilla käräjillä ja Pietikäinen epäili Valkeisilla asunutta Juho Heiskasta varkaudesta. Talon isäntä Niilo Remes oli myös epäiltynä vedetty tähän harmilliseen asiaan.

Asia oli ensimmäisen kerran esillä talvikäräjillä helmikuun 9 päivänä 1796. Siellä Pietikäinen esitti vaatimuksensa Juho Heiskaselle saada hävinneet rahansa takaisin. Käräjien pöytäkirjassa on seikkaperäinen Pietikäisen selostus tapahtumien kulusta Niilo Remeksen pirtissä. Koko ajan oli myös talon isäntä paikalla. Heiskanen halusi maksaa Pietikäiselle jotakin osamaksua. Hän antoi kahden riikintaalarin setelin, josta Pietikäisen piti vastata 32 killinkiä takaisin. Pietikäinen antoi setelin takaisin ja veti povitaskustaan lompakon ja otti sieltä nipun seteleitä. Pietikäinen kävi läpi setelinipun löytääkseen sieltä 16 killingin seteleitä, mutta ei löytänyt. Nyt Pietikäinen asetti lompakkonsa viereiseen sänkyyn ja sieltä veti esille toisen setelinipun. Selatessaan seteleitä, löysi hän kaksi 16 killingin seteliä, jotka pani Heiskasen käteen ja samalla laittoi kädessään olleet setelit takaisin lompakkoon. Kun sitten oli valmis lähtemään, pisti lompakon povitaskuunsa ja meni ulos, mutta pihamaalla muisti, että oli unohtanut ensimmäisen setelinipun sänkyyn. Pietikäinen palasi välittömästi takaisin pirttiin ja alkoi hakea rahojaan, mutta kun niitä ei näkynyt sängyn päällä, kysyi pirtissä vielä olleilta Remekseltä ja Heiskaselta rahojensa perään, mutta nämä eivät niistä tienneet mitään. Tämän vuoksi haki Pietikäinen nyt rahojaan takaisin Heiskaselta ja Remekseltä, koska oli varma siitä, että nämä olivat ottaneet hänen setelinippunsa, jossa piti olla 27 riikintaalaria.

Oikeudessa todettiin, että Remes ja Heiskanen eivät tulleet käräjille, vaikka olivat tulleet sinne haastetuksi lautamies Juho Kauppisen toimesta. Haastetta oli todistamassa kaksi todistajaa: Juho Ruth ja suutari Risto Förman. Oikeus joutui lykkäämään asian käsittelyn ensi käräjille ja Kruunun palvelijalle annettiin tehtäväksi hakea Remes ja Heiskanen vastaamaan teoistaan.

Seuraavan kerran asia oli esillä saman vuoden syyskäräjillä, jotka alkoivat syyskuun 1 päivänä Iisalmessa. Olli Pietikäisellä oli yleisen tavan mukaan edustajanaan nimismies Anders Wilhelm Floman. Nimismiehen käsitys oli, että Remes oli aiheetta vedetty mukaan asiaan ja vakuutti että Juho Heiskanen on syyllinen. Heiskanen puolestaan vakuutti, ettei ollut ottanut Pietikäiseltä puuttuvia rahoja Remeksen luona. Nimismies esitti kuultavaksi neljää todistajaa, jotka tukisivat hänen käsitystään Heiskasen syyllisyydestä. Todistajiksi kutsuttiin talollinen Eljas Räisänen Jousniemestä sekä Eljas, Juho ja Tahvo Pietikäiset Vaaraslahdesta.

Räisänen kertoi olleensa myös sisällä Niilo Remeksen pirtissä kyseisenä marraskuun 20 päivänä. Hän kertoi että Olli Pietikäinen oli seissyt Remeksen sängyn vieressä ja avannut kukkaronsa maksaakseen 16 killinkiä, mutta ei löytänyt sopivaa rahaa. Sitten Pietikäinen oli ottanut esille toisen nipun ja siitä antoi Heiskaselle yhden 16 killingin setelin. Tuolloin Heiskanen oli seissyt lähellä ovea pöydän päässä. Räisänen ei voinut sanoa oliko Pietikäinen laittanut ensimmäisen setelinipun lompakkoonsa tai sängyn alle tai muualle. Räisäsen todistuslausunnon mukaan Remes oli istunut pöydän takana penkin päässä ja Räisänen itse oli seissyt hänen vierellään, ja Pietikäinen oli sängyn vieressä ja Heiskanen hänen vierellään istuen pöydän edessä sen alapäässä pitkällä penkillä.

Räisänen kertoi edelleen, että hän meni yhdessä Pietikäisen kanssa 1/16 peninkulman matkan päähän Martti Pulkan pirtille, koska Pietikäinen oli saamassa Pulkan puolisolta Anna Hiltuselta 4 killinkiä rahaa. Pietikäinen veti esille povestaan lompakon, sanoen sen olevan ohuemman kuin aikaisemmin ja alkoi laskea rahoja yhdessä Räisäsen kanssa. Rahaa löytyi 27 riikintaalaria 26 killinkiä, mikä Pietikäisen mielestä oli 20 riikintaalaria vähemmän kuin mitä siellä piti olla. Pietikäinen ei silloin voinut myöskään selittää tai muistaa, mihin osa rahoista oli joutunut.

Pietikäisen ja Räisäsen laskiessa ensin mainitun rahoja, tuli paikalle myös syylliseksi epäilty Juho Heiskanen, jolle Pietikäinen mainitsi, että häneltä puuttui rahaa. Todistaja Räisänen jatkoi matkaa yhdessä Pietikäisen kanssa Juho Partasen luokse Patalan kylässä. Sieltä he menivät Likolahteen Martti Lappalaisen luokse samassa kylässä asuneen Olli Kumpulaisen luokse. Siellä Pietikäinen yöpyi ja palasi seuraavana päivänä Valkeisenmäkeen etsimään rahojaan.

Todistaja Eljas Tikkanen oli ollut myös sisällä luutnantti Sahlsteinin kartanolla yhdessä Räisäsen kanssa. Paikalla oli myös Heiskanen, jolta luutnantti kysyi Remeksen luona hävinneistä rahoista. Tällöin oli Heiskanen maininnut, että hän oli niitä pitänyt kädessään. Kun häneltä kysyttiin mihin oli ne laittanut, ei hän vastannut vaan läksi tiehensä.

Kun todistaja Juho Pietikäinen tuli vuoroon, kertoi hän samalla tavalla kuin Eljas Tikkanen. Juho Pietikäinen kuitenkin lisäsi, että joulukuun 20 päivänä viime vuonna oli ollut Jaakko Pietikäisen kanssa rovasti Laguksen kartanolla, oli Heiskanen itse maininnut kuiskaten, ettei Pietikäisen kannattanut olla huolissaan hukkaantuneista rahoista, koska vieläkin voi tapahtua että ne löytyvät.

Tahvo Pietikäiselläkään ei ollut paljon muuta lisäämistä todistuslausunnossaan kuin, että viime marraskuun lopussa oli kuullut syytetyn Heiskasen mainitsevan Olli Pietikäiselle, että älä pidä kiirettä, kyllä rahasi löytyvät.

Kun asiaa käsiteltiin oikeudessa mainitsi Heiskanen, että hänellä oli ollut kädessään Martti Pulkan luona 22 riikintaalaria Pietikäisen rahoja, mutta ei ollut nykinyt siitä Remeksen luona. Niin Pietikäinen itse kuin todistaja Räisänen ilmoittivat ettei syytetty Heiskanen ollut pitänyt kädessään Pietikäisen rahoja Pulkan luona. Kuinkahan Heiskanen muisti näin väärin, sopii kysyä.

Todistaja Juho Pietikäinen alkoi muistella tarkemmin tapahtumia ja kertoi kuulleensa, että Heiskanen oli maininnut Sahlsteinin kartanolla, että hän oli saanut Pietikäiseltä käteensä setelinipun, sillä aikaa kun tämä haki sopivaa vaihtorahaa toisesta setelinipusta. Heiskanen kielsi tällaisen tapahtuneen ja piti kiinni aikaisemmin esittämästään lausunnosta vaatien, että Niilo Remestä pitäisi kuulla myös tässä asiassa. Koska Remes ei ollut paikalla, jouduttiin jatkokäsittelyä lykkäämään syyskuun 17 päiväksi.

Asian käsittely jatkui mainittuna päivänä ja kantaja Olli Pietikäinen esitti, että asiassa kuultaisiin todistajina myös talollisia Lassi Juntusta ja Martti Pulkkaa. Oikeus suostui tähän ja todistajat saivat vannoa todistajan valan. Heitä varoitettiin valarikosta ja kehotettiin pysymään totuudessa.

Juntunen kertoi että Heiskanen oli edellisen vuodenjoulupäivänä kehunut omistavansa niin paljon rahaa, että halusi ostaa hevosen. Martti Pulkka kertoi, että oli ollut paikalla, kun Pietikäinen palasi Remeksen pirtiltä Pulkan luokse, olivat he sisällä Pulkan pirtissä laskeneet Pietikäisen rahat. Paikalle oli tullut myös syytetty Heiskanen, joka halusi ne nähdäkseen, mutta Pietikäinen ei ollut siihen suostunut, vaan piti rahat kädessään.

Jälleen esitti Heiskanen kantansa ettei ollut ottanut Pietikäisen rahoja eikä tiennyt mihin ne olivat joutuneet. Samalla valitti hän sitä ettei ollut saanut paikalle Niilo Remestä, joka oli sinne haastettu. Oikeuden päätöksessä todettiin nyt, että Heiskanen oli vetänyt itsensä vapauttaakseen nyt poissaolevan Niilo Remeksen tähän asiaan. Jälleen joutui oikeus lykkäämään asian käsittelyä ensi talvikäräjille. Jonne asianomaisia velvoitettiin saapumaan kaikkien todisteiden kanssa.

Asian loppukäsittely tapahtui talvikäräjillä tammikuun 25 päivänä 1797. Olli Pietikäinen oli hankkinut lisää todistajia. Hänen ja Heiskasen lisäksi paikalla olivat Niilo Remes ja todistajiksi kutsutut Jaakko Pietikäinen Vareslahdesta (Vaaraslahti), sotilas Juho Ström Valkeisilta, talollinen Paavo Kiiskinen Partalasta ja talollisen vaimo Anna Huttunen Haajaisilta. Todistajia kuultaessa voitiin todeta, että Huttusella, Kiiskisellä ja Strömillä ei ollut mitään uutta asiaan liittyvää kerrottavana. Niilo Remeskään ei voinut valaista asiaa oliko Pietikäinen hukannut rahansa vai ei.

Jaakko Pietikäinen kertoi olleensa rovasti Laguksen kartanolla samanaikaisesti aiemman todistajan Juho Pietikäisen ja Heiskasen kanssa. Siellä kertoi todistaja kuulleensa Heiskasen mainitsevan että Olli Pietikäisen ei tarvitse olla huolissaan rahoistaan, koska Heiskanen saattaisi hankkia ne takaisin.

Tämä Pietikäisen todistajalausunto antoi vauhtia Heiskasen puolusteluille. Hän väitti, ettei missään tapauksessa ollut luvannut palauttaa Pietikäisen rahoja, eikä hänellä niitä edes ollut. Samalla Heiskanen kertoi, että onhan hän voinut sanoa jotain sellaista mitä ei enää muista, koska juomien vaikutuksen alainen. Tähän taas Jaakko Pietikäinen totesi, ettei hän ainakaan ollut huomannut Heiskasen olleen juovuksissa.

Silmukka Heiskasen ympärillä oli kiristynyt. Häntä suostuteltiin käräjillä tunnustamaan tekonsa. Olli Remes joutui myös valalla vahvistamaan hävinneiden rahojen määrän. Sellaiseksi merkittiin pöytäkirjaan 22 riikintaalaria. Kun tuomiota ryhdyttiin miettimään, selvitettiin vielä sekin, ettei Heiskasta oltu aikaisemmin rangaistu näpistelystä tai varkaudesta.

Iisalmen kihlakunnan talvikäräjät tuomiksi Heiskasen syylliseksi Olli Pietikäisen rahojen näpistykseen. Sen aikaisen lainsäädännön mukaan Heiskanen tuomittiin korvaamaan anastetut rahat kolminkertaisesti, eli kaikkiaan 66 riikintaalaria. Ellei Heiskasella ollut varoja, sai hän kärsiä tuomion raipparangaistuksena, 22 paria raippoja ja kolme iskua parilta. Tämä tarkoitti melkoista selkäsaunaa kun yhteenlaskettujen lyöntien summaksi tulee 132 lyöntiä. Lisäksi joutui Heiskanen maksamaan Pietikäisen oikeudenkäyntikuluja 3 riikintaalaria. Vielä joutui Heiskanen kirkkoon ripitettäväksi yhtenä sunnuntaina.

Lähde: Iisalmen kihlakunnan käräjät 9.2.1796 § 333, 1.9.1796 § 84, 17.9.1796 § 212, 25.1.1797 § 45

Remekset juurillaan Rantasalmella

Remesten sukuseura järjesti kaksipäiväisen kesäretken Rantasalmelle heinäkuussa 2007. Mukana oli kolmisenkymmentä Remestä ja sukuun kuuluvaa. Rantasalmi oli monelle matkalaiselle aivan uusi tuttavuus ja Tuusmäen Remekselässä vain aniharvat olivat käyneet.

Matkan tärkeimpänä kohteena oli tutustuminen siihen paikkaan, jossa Remesten tiedetään asuneen vuonna 1541, jolloin heidät kirjattiin ensimmäisen kerran veronmaksajina aikakirjoihin. Ensimmäiset Remekset olivat Olli, Antti ja Heikki Remekset sekä heidän mahdollinen veljensä Ihanus eli Juho. Rantasalmen Tuusmäen Remekselä on se paikka, jossa näiden neljän otaksutaan asuneen 450 vuotta sitten. Talo oli aikoinaan suuri ja vielä tänä päivänäkin se on kookas ja elinvoimainen. Remekselä on ollut säteritila, joka maksoi veronsa pitämällä hevosia ja sotilaita kruunun tarpeisiin. Remekselä oli jonkun aikaa myös hovi eli virkamiehen asunto.

Vaikka Remekselän väki ei enää olekaan Remeksiä vaan Kauhasia, on sama vanha suku vielä paikalla. Taloon on useaan otteeseen tullut vävyjä isännäksi ja Remesten nimi on jäänyt ainoastan talon ja tilan nimeksi. Remekselän nykyinen emäntä Kaija Kauhanen on miehensä kanssa kiinnostunut kotitalonsa historiasta ja oli valmistanut Remesten vierailua varten kirjallisen selostuksen talon vaiheista 450 vuoden ajalta.

Halukkaille oli järjestetty yöpymismahdollisuus komeassa Ruusuhovin hotellissa. Yhteisen illanvieton aikana pohdittiin Remes-nimen taustaa ja sitä, mistä Remekset aikoinaan tulivat Rantasalmelle vai oliko niin, että he asuivat siellä jo paljon aikaisemmin, mutta saivat nykyisen nimensä, kun veroluetteloita ensimmäisen kerran alettiin kirjoittaa vuonna 1541.

Remesten matka ei ollut yksinomaan sukulaisissa käymistä, vaan matkan aikana tutustuttiin myös Rantsalmen kirkkoon, kuvataiteilija Pentti Ikäheimoseen komeine maalauksineen sekä luontokeskus Oskariin. Matkan toisena päivänä käytiin tutustumassa kuuluisaan Linnansaaren kansallispuistoon.

Matkalaisten yhteinen toivomus olikin, että sukuseura voisi järjestää kesämatkoja useamminkin Remesten eri asuinpaikkoihin. Päällimmäisenä on suunnitelmissa matka Värmlannin suomalismetsiin. Sielläkin asui Remeksiä 1600-luvun alusta alkaen.

Lyhennelmä Seppo Remeksen Kiuruvesi-lehteen (1.8.2007) tekemästä jutusta (alla)


Remekselän rälssitilan elämää

Tuusmäessä sijaitsee edelleen Remekselän tila, jossa on asunut monta
huomattavaa sukua sen historian aikana. Tilan nimi viittaa pitkäaikaisiin
asukkaisiin Remeksiin.

Myöhemmin tila oli Rantasalmen ensimmäisen rälssisuvun Pistolekorsien
omistuksessa. Leskisten suvulla paikka ennätti olla pitkälle 1800-luvulle.
Nykyisin tilaa emännöi Kaija Kauhanen (os. Halonen), jonka isänisä Otto oli
ensimmäinen Halonen asuttamassa tilaa.

Veronmaksajina siellä sun täällä

Remekselän tila oli Remes-suvun ensimmäinen asuinsija Suomessa. 1500-luvun
asiakirjat näyttävät sukunimen monessa muodossa: Remexin, Rämijixen ja
Remexinen.

Naisten sukunimet olivat usein feminiinisessä muodossa. Esimerkiksi
Putkilahden kartanon palveluskuntaan on kuulunut 1600-luvulla Elina
Remeksitär.

Varmaa ei ole mistä Remeksiset ovat Rantasalmelle tulleet. Vuodelta 1541 on
Rantasalmen verojen maksajissa kolme Remestä Antti, Olli ja Heikki. Ihanus
ja Henrik ilmestyvät veroluetteloon 1550. Ihanus maksaa veroja kuitenkin
myös Kiuruvedelle muutamana vuonna 1550-luvulla.

Remeksiä näkyy tällöin myös Juvan veronmaksajina. Tähän syynä lienee
Tuusmäen kuuluminen Juvan kirkonpiiriin. Hallinnollisesti oltiin
Rantasalmella.

Mikä aiheutti Remeksien veronmaksuhypyt pitäjästä toiseen? Vuonna 1568
nimittäin Ihanus on Rantasalmelta hävinnyt ja kuvioihin ilmestyy Pool
Ihanuksenpoika. Entä olivatko Antti, Olli ja Heikki veljeksiä? Entäpä
Ihanus? Muuttiko hän jo pysyvästi Kiuruvedelle ja sukulaiset jäivät tänne?

Maita, kärhämiä ja rautaa

Remekselän tilan maat ovat olleet mittavat. Pistolekorsien omistuksessa
maita on ollut jopa 5.000 hehtaaria. Metsää on ollut Haapataipaleella,
kallioita Pahakkalassa ja peltoja Tuusmäessä.

Johan Habermannin maakirjassa vuodelta 1620 on myös maininta Laulionpellosta
(Läyliänpeldo), joka on ollut Remekselän omistuksessa. Sen sijaintia ei ole
kuitenkaan pystytty paikantamaan.

Remekset tavattiin myös toisinaan käräjillä. Taisivat pojat ottaa mittaa
toisistaan, kun mustelmia lyötiin sukulaisille ja niitä selviteltiin.
Toisaalta Tahvo Remes sai tuomion myös naisen narraamisesta.

Tuusmäki tiedettiin merkittävänä rautapitäjänä. Remekselän sijainti
rautamalmirikkaan Tuusjärven rannalla on saattanut antaa Remeksille
mahdollisuuden myös raudanvalmistukseen. Tästä ovat todisteena mm. Heikki
Remeksen saamat sakot kun hän on jättänyt tuomatta rautapitoista multaa
hyttiin eli raudansulatuspaikkaan. Hytin sijainnista ei ole merkintöjä,
mutta Tuusjärven paikan nimet Hytinlahti ja Hyttisaari saattavat viitata
siihen.

Joissakin tilan asiakirjoissa on raudanvalmistukseen viittaavia tietoja.
Rauta ei kuitenkaan ollut veronalaista, joten veroluetteloista ei faktoja
löydetä.

Ensimmäinen rälssisuku pitäjään

Pistolekorsien suku saapui Remekselään vuonna 1630. Luutnantti Johan
Pistolekors sai sota-ansioistaan tilan haltuunsa. Remeksisten sukua oli
edelleen yhdessä tilan taloissa lampuotina.

Pistolekorsien on arveltu olevan skottilaista alkuperää. Tarkempia
perusteita tälle ei kuitenkaan löydy. Eräs sukuhaara on aateloitu Suomessa
1645.

1680-luvun isojako antoi Johanin pojalle Karlille oikeuden asua Remekselässä
elinaikansa. Hänen veljensä Karl Gustav asui tilaan kuuluvassa Roppolassa.
Yrjö Pistolekorsin tiedetään saaneen Juvan puolelta ansioita. Yrjön suvun
asuinkartano paloi Aholahdessa. Hänelle kuningas järjesti muun muassa
Leskelän kartanon Juvalta ja Kiuruveden Remekselän.

Näin Pistolekorseja vaikutti molemmissa Remesten suvun paikoissa.
On myös epäilty, että Remekset eivät olis pystyneet maksamaan verojaan
Rantasalmella. Oliko Pistolekorsien ja Remesten välillä yhteys verojen
kautta? Halusiko Pistolekors kerätä veronsa Remeksiltä, vaikka nämä asuivat
Kiuruvedellä?

Remekselästä talonpoikien tilus

Isonvihan jälkeen isäntänä oli sotatuomari Nils Nykopp. Tila oli kuitenkin
Pistolekorsien perikunnan omistuksessa. Nykoppin kuoltua hänen poikansa peri
tilan.

Everstiluutnantti Yrjö Maunu Sprengtportenille myytiin puolet talosta 1779.
Hän ei kuitenkaan ollut kovinkaan kiinnostunut Remekselän tilasta, vaan
suunnitteilla oli jotain muuta.

Sprengtporten tahtoi itselleen Haapaniemen, jonne hän suunnitteli
perustavansa kadettikoulun. Niin lopulta kävikin.

Kalle Leskinen vaihtoi Sprengtportenin kanssa tilat päikseen.
Everstiluutnantti siirsi hevossiittolansa entisiin kuninkaankartanon
maisemiin Haapaniemeen ja ryhtyi perustamaan sotakoulua

Leskinen jakoi osuutensa tilasta kolmelle pojalleen. Neljänneksellä tilassa
oli vielä kiinni hovikamreeri Karl Brunou. Hän kuitenkin asetti lampuodin
osuuttansa ylläpitämään.

1700-luvun lopulla voidaankin sanoa loppuneen Remekselän kartanoajat. Tila
toimi Karjalan rykmentin rusthollina eli ratsutilana ja oli talonpoikien
omistuksessa.

Leskisen suku viipyi tilalla ainakin 1800-luvun puoliväliin asti.
Johan Oinonen osti myös neljänneksen Remekselästä vuonna 1841. Paikkaan
kuului Pahakkalan kotitarvemylly.

Oinosen sisarenpoika Kalle Hämäläinen oli seuraava omistaja. Hän oli
naimisissa Kristiina Tolvasen kanssa. Perinnönjaossa tila jäi heidän
pojilleen Juholle, Kalle Villelle ja Antille. Lainhuudon kautta pojat
nappasivat itselleen loputkin osuudet vuonna 1897

Haloset saapuvat jäädäkseen

Hämäläisen poika Juho sai vaimonsa Eva Jurvasen kanssa tytön Amandan. Hän
meni naimisiin Otto Halosen kanssa.

Heidän lapsistaan Aarosta, Laurista, Airista, Taimista, Lempistä ja
sedästään Villestä tuli lainhuudon kautta 1930 Remekselän omistajat.
Omistukseen kuului myös Halolan tila.

Pojista Aaro osti sisaruksiltaan tilan osuuksia useilla kauppakirjoilla
1930-luvulla. Myöhemmin 40-50-luvuilla hän hankki loput osuudet
sisarustensa lapsilta.

Aaro avioitui Ruuskasen Annikin kanssa, joka oli kotoisin Tuusmäen Vestolan
tilalta. Heille syntyi tytär Kaija, jonka omistuksessa Remekselä on ollut
1981 alkaen.

Tilan nykyinen päärakennus on alkujaan rakennettu 1901. Kaija ja hänen
miehensä Matti remontoivat taloa vuonna 1989.

Todennäköisesti vanhempi päärakennus on sijainnut samalla paikalla. Navetta
on ainakin kenties ollut eri paikalla. Kaija kertoo maata kaivaessa pihan
edustalla karahtavan sen verran, että jokin rakennus siinä on sijainnut.

Remesten suvun jäsenet ovat vierailleet Remekselässä viime vuosina. He ovat
ihmetelleet ja harmitelleet miksi Remekset muuttivat aikoinaan pois. Kaijaa
ei harmita, olisihan hänen sukunsa tällä hetkellä jossain muualla kuin
Remekselässä, jos historiankirjat olisivatkin menneet toisin.

Pahakkalan tullimylly

Remekselän mailla sijaitsi Pahakkalanjoen liepeillä sijainnut
kotitarvemylly, joka nimettiin usein Pahakkalankosken myllyksi. Siinä olivat
osingoilla kaikki Remekselän tilan osakkaat.

Johan Oinonen anoi Mikkelin lääninhallitukselta lupaa muuttaa mylly
tullimyllyksi ja siirtää sen paikkaa.

Vuonna 1849 anomus sai hyväksyttävän päätöksen ja mylly saatiin muuttaa
kotitarvemyllystä tullimyllyksi. Se sai ottaa vastaan tullia ja jauhattaa
vierasta viljaa.

Pahakkalanvirta haarautui kahdessa kohdassa. Johan Oinonen toivoi
anomuksessaan, että mylly voitaisiin siirtää oikean reunan virtauksesta
vasempaan. Näin mylly olisi enemmän tarkoitustaan vastaava.

Pahakkalankosken myllyn vesi virtasi Pahakkalanjärvestä – joka tosin nykyään
kartoissa mainitaan lammeksi – ja laski Tuusjärveen.

Patoaminen nosti epäilyjä ratsutilan osakkaiden keskuudessa. Sovittiin, että
mikäli vahinkoa patoamisesta ilmenisi, maksettaisiin siitä oikeudenmukaiset
korvaukset. Lisäksi kaikilla Remekselän omistajilla oli oikeus
tullivapaaseen kotitarvejauhatukseen.

Vaikka patoaminen puhututti osakkaita, myllyn perustamista vastaan heillä ei
kuitenkaan ollut juurikaan vastalauseita. Pääasia oli, että Oinonen pitäisi
kiinni lupaamistaan etuuksista tilan jäsenille.

Kaija Kauhanen muistaa vielä viimeisen myllärin. Mylly purettiin 80-luvulla,
mutta sen rauniot ovat vielä paikallaan Pahakkalantien varressa.

Aineisto:
Rantasalmen Lehti / Minttu Sistonen

Kirjalliset lähteet:
225 vuotta kadettiupseereita, Upseeri suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kadettikunta ry – Rantasalmen kunta 2005
Arvo M. Soininen: Rantasalmen historia, Rantasalmi 1954
Seppo Remes: Muutamia kysymyksiä Remesten alkuperän selvittämiseksi
Markku Ruuskasen kokoama historiikki Remekselän historiasta
Remekselän tilan lainhuutoasiakirjat: Pahakkalan myllystä 1849
Kauko Pirinen: Savon historia II:1, Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena
1534-1617, Pieksämäki 1982

Remekset Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä 7.-12.6.2009

Remesten sukuseuran matka suomalaismetsiin toteutettiin kolean, mutta poutaisen sään vallitessa Värmlantiin ja Norjaan. Matkalaisia oli kaikkiaan 33, eri puolilta Suomea. Neljän päivän aikana ehdittiin tutustua suomalaismetsien lisäksi myös Bergslagenin vanhaan raudanvalmistukseen, Hälleforsin panostukseen muotoilun ja ruoanlaiton alalla sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1909 saaneen kirjailija Selma Lagerlöfin kotiin, Mårbackaan. Matkan aikana nähtiin hienoja metsäisiä ja mäkisiä maisemia, kirkkaita vesiä ja monia metsäsuomalaistaloja. Matkalaiset saivat tutustua myös perinneruokiin ja saimmepahan pienen laulukonsertinkin. Matkaa pidettiin yleisesti onnistuneena.

Unescon suojeluksessa

Remesten matkan ensimmäinen kohde oli Enköpingin kaupungin itsehoituvat puutarhat, josta ajettiin Fagerstan kunnassa sijaitsevalle Engelsbergin ruukille. Oppaamme Jarmo Vuorinen kertoi ruukin historiasta ja Engelsbergin merkillisestä kylästä, jo

ta oltiin tekemässä 1900-luvun alussa taiteilijakollektiiviksi. Samassa kylässä on myös Öljysaari, jossa sijaitsee maailman vanhin, alkuperäisellä paikalla oleva öljyn jalostamo. Engelsbergissä on vielä nähtävänä vanha masuuni, pasutuslaitos, paja ja herraskartano puutarhoineen.

Hällefors

Bergslagenin länsiosassa sijaitseva Hällefors on panostanut määrätietoisesti kolmeen asiaan: Muotoilu, ruoka ja turismi. Kävimme katsomassa Mestareiden puistossa eri kuvanveistäjien töitä, sekä myös Grythyttanissa rakennusta, jota kutsutaan nimellä Måltidens Hus. Tämä rakennus oli Sevillan maailmannäyttelyssä vuonna 1992 Ruotsin paviljonkina ja sieltä se siirrettiin Hälleforsin kuntaan. Talossa on Ruotsin ruoka-akademia ja muuta koulutusta sekä erittäin laaja kirjasto ja keittokirjamuseo. Tämän instituutin tarkoituksena on edistää ja kehittää ateria- ja ruokakulttuuria koko maassa ja toimia myös tutkimuskeskuksena.

Mattila

Matka jatkui Ekshäradin kauniin kirkon ja hautausmaan ihastelun jälkeen lähelle Norjan rajaa, Röyvänkoskelle, niin kuin sitä aikoinaan metsäsuomalaiset kutsuivat. Matkalaisten majoituspaikkana oli 1640-luvulla perustettu Mattila, joka on vanha Oinoisten rakentama suomalaistila. Majoitus oli hirsimökeissä ja suuhunpantavat nautittiin Mattilan uudessa ravintolassa. Mattilan omistaa Kurt Ejde, jolle Remesten sukuseuran edustajat jättivät muistoksi käynnistä sukuseuran pöytäviirin. Kurt itse asuu tilan päärakennuksessa, jonka toisessa päässä on käytössä oleva savutupa. Mattilan lähimmällä naapurillakin on suomalainen nimi; Alagyläja toinen naapureista on kuuluisa Juhoila, jossa käytiin myös iltakävelyllä. Tällä vanhalla tilalla oli aikoinaan kolme veljestä, jotka jakoivat sen keskenään. Juho muutti Juhoilaan, Olli rakensi Alagylän ja Matti jäi asumaan pääpaikalle Mattilaan. Tämän vanhan tilan ruotsinkielinen nimi oli Östra Multjärn, mutta suomalaiset kutsuivat sitä Itä Mullikiärnäksi.

Mattilan vanha päärakennus, jossa myös vasemmalla käytössä oleva savutupa. Mattilassa asuu isäntänä Kurt Ejde.

Remesten sukuseuran puheenjohtaja Valvatti Remes-Siik ja Matti Remes luovuttivat Mattilan isännälle Kurt Ejdelle Remesten sukuviirin.

Juholan talon pihapiiriä iltakävelyn aikana. Talo on edelleenkin Oinosten suvun hallussa.

Ritamäki on idylli

Remesten toisena matkapäivänä käytiin entisessä Lekvattenin pitäjässä, joka on nykyistä Torsbyn kuntaa. Lekvattenissa on hyvin monia suomalaistaloja ja savupirtit siellä eivät ole harvinaisia. Ritamäki on vuonna 1964 autioksi jäänyt pieni suomalaistalo. Viimeisimmät asukkaat olivat sisarukset Henning, Beda ja Johan Olsson, jotka muuttivat kevättalvella 1964 vanhainkotiin. Ensimmäiset asukkaat tulivat Ritamäkeen jo 1640-luvulla. Ritamäen kulttuurimaisema on rauhoitettu luonnonpuistoksi vuonna 1997. Tätä yli kilometrin patikoinnin päässä olevaa suomalaistaloa ihasteltiin kauniin pihapiirin ja vanhaleimaisten rakennusten vuoksi. Rakennukset oli rakennettu 1840-luvulla ja puimalan seinähirsistä löytyi merkillisiä, pahalta suojaavia kaiverruksia. Vuonna 1967 julistettiin Ritamäki muinaismuistoksi ja sitä säilytetään koskemattomana tuleville sukupolville ihailtavaksi.

Tiettömän taipaleen päässä oleva Ritamäen savupirtti oli asuttuna vielä vuoteen 1964 asti, jolloin se jäi autioksi ja on nykyään Lekvattenin kotiseutuyhdistyksen omistuksessa.

Kenttäpiispa Viljo Remes ja Matti Remes patikoimassa Ritamäestä takaisin linja-autolle.

Mutusteltiin muttia

Suomalaismetsien kansallisruoka on mutti. Se on nykyään tehty kevyesti paahdetusta kaurasta. Menneinä vuosisatoina mutti saatettiin valmistaa mistä viljasta tahansa. Mutin kanssa syötiin silavaa runsaan rasvan ja puolukkahillon kanssa. Matkalaiset kertoivat, että muttia ei tunneta Kiuruvedellä, mutta esimerkiksi Sievissä se on tunnettu perinneruoka. Mutista saa hyvän aamiaisruoan sekoittamalla jauhoja piimään ja jälkiruoka siitä tulee kun sekoittaa niitä survottuihin puolukoihin. Muttijauhoja ei saa keittämisen aikana hämmentää ja Pohjois-Värmlannissa sanotaankin, että hyvän mutinkeittäjän pitää olla laiska. Talo jossa muttia syötiin oli Myllylä-niminen ja sen ensimmäinen asukas oli Erik Mylläri,joka ilmaantui paikalle 1600-luvun puolivälissä. Myllylän nykyinen päärakennus, joka on tehty vuonna 1774, on paritupa-tyyppinen ja sen vanhin osa on perinteinen savupirtti. Talon viimeinen asukas oli Klara Persson joka kuoli vuonna 1950 ilman rintaperillisiä ja testamenttasi kotinsa silloiselle Lekvattenin kunnalle. Valtion antikvariaattivirasto on julistanut talon rakennusmuistoksi.

Myllylä on iso suomalaistalo. Siellä oli sähköt viime vuosisadan alussa vaikka saman kylän muihin taloihin ne vedettiin 30 vuotta myöhemmin. Myllylässä tarjoillaan kesäisin muttia ja läskiä.

Remestorppa

Remesten matkan pääkohteena oli tietenkin oman suvun asuttama paikka, Remestorpet eli Remestorppa. Tämä paikka sijaitsee peninkulman verran Myllylästä etelään. Remestorpassa ei ole enää pystyssä rakennuksia, mutta kivijalasta ja uunin kiviröykkiöstä voi helposti nähdä, että nimestään huolimatta Remeksillä on ollut iso talo asuttavanaan. Vanhimmalla talon paikalla näkyi vielä keisarinliljoja, humalaa ja pari omenapuuta, vaikka paikka on jäänyt autioksi jo 1800-luvun lopulla. Remestorppaan on sittemmin rakennettu kaksi muuta asuinrakennusta, mutta nekin on jo purettu pois. Ensimmäinen asukas oli Paavo Erkinpoika Remes, joka ilmaantui tälle paikalle 1690-luvulla. Paavolla oli 9 lasta jotka yhdessä äitinsä kanssa häviävät kirjoista 1720 paikkeilla. Tuossa vaiheessa oli Paavo jo kuollut. Eräs toinenkin Remes, Olli Remes, näkyy Puralan talossa 1600-luvun loppuvuosina. Kaikesta päätellen tila on ollut iso, koska asuinrakennuksesta pohjoiseen, noin 2 km:n päässä on Remessuo ja sen vieressä Remesmäki ja ne ovat todennäköisesti sijainneet Paavo Remeksen mailla.

Remestorppa Lekvattenissa oli matkan yksi pääkohteista. Autioksi jääneen talon peruskivellä Elsa Kangas Espoosta, kenttäpiispa Viljo Remes Helsingistä ja Matti Remes Karjaalta.

Suomalaiskulttuurikeskus

Torsbyssä sijaitsee vanhassa ruukin patruunan kartanossa metsäsuomalaisten tutkimuskeskus, jonka nimi on Torsbyn Suomalaiskulttuurikeskus. Näissä tiloissa on metsäsuomalaisuutta käsittelevä, laaja kirjasto, arkisto, näyttelytilaa ja pysyvä näyttely sekä kirjakauppa. Keskuksesta saa turisti myös ajankohtaista tietoa alueen eri tapahtumista. Tellervo Zetterberg kertoi keskuksen toiminnasta ja metsäsuomalaisista. Muistoksi käynnistään jättivät Remekset pöytämallisen sukuviirinsä Suomalaiskulttuurikeskukselle. Näyttelyssä oli nähtävänä metsäsuomalaisten työkaluja, valokuvia, rakennusten pienoismalleja ja myös hyvin harvinainen suomenkielinen raamattu, jonka Kaarle Akseli Gottlund oli antanut Paavo Räisäselle Öijärin kylässä, Norjan suomalaismetsissä. Keskuksessa saimme myös kuulla kuuluisan Kaisa Vilhuisen ääntä.

Remesten sukuseuran matkalla kävimme myös katsomassa merkillistä maahan piirrettyä ristiä Mikkolan talon läheisyydessä. Risti on ollut maassa jo 1800-luvun puolivälissä.

Suomalaismetsien mystiikkaa

Kolmantena matkapäivänä tutustuimme Rikenbergin kotiseutumuseolla merkillisiin ulkorakennuksen oveen kaiverrettuihin piirroksiin. Näitä kuvia miehet saattoivat vuoleksia eri paikkoihin siinä toivossa että juuri tietty nainen alkaisi katsella perään. Jos osasi vielä oikeat luvut, oli asia selvä.

Pienessä Röjdenin kylässä oli Mikkolan talon luona maahan tehty risti, joka on ollut siinä jo 1800-luvun puolivälistä alkaen. Perimätiedon mukaan eräs metsäsuomalainen oli sen siihen piirtänyt sanojensa vakuudeksi. Jos hän valehtelisi, häviäisi risti maasta. Samassa kylässä oli myös 1900 luvun alussa kummitustalo Välgunah. Koska keittoastiat lentelivät liedeltä ja eläimet irrottautuivat kytkyestään, ei talossa voinut asua ja se oli jätettävä autioksi. Vielä löytyi tästä pienestä kylästä merkillinen luonnonoikku; Suuri, monen sadan tonnin painoinen kivi lepää muutaman pienen kiven päällä kallion päällä. Näyttäisi siltä että joku on pannut pikkukivet sinne jälkeenpäin. Jättiläiset ne tekevät kaikenlaista…

”Männöö ku Kotluntin poeka”

Tällainen sanonta tulee Juvalta. Vuonna 1821 teki Uppsalassa opiskelemassa ollut juvalaisen kirkkoherra Matias Gottlundin Kaarle Akseli-poikamatkan Värmlannin suomalaismetsiin. Kolme vuotta hän oli käynyt tutustumassa Taalainmaan ja Helsinglandin metsäsuomalaisiin. Nuori Gottlund ymmärsi hyvin pian metsiä kiertäessään, että nämä maamiehet tarvitsevat apua. Gottlundia kutsuttiin myös suomalaismetsien apostoliksi. Hän valitsi metsäsuomalaisten keskuudesta 6 Ruotsin- ja 6 Norjan puoleista talonpoikaa, jotka saivat tehtäväkseen viedämonisatasivuinen ehdotus Tukholmaan kuninkaalle ja valtiopäiville päätettäväksi. Gottlund joutui kuitenkin aika pian viranomaisten huomion kohteeksi ja lopuksi karkotettiin Suomeen, joka toistakymmentä vuotta sitten oli liitetty silloiseen Venäjään. Gottlundia pidettiin Venäjän vakoojana ja kansan villitsijänä. Hän ehti kuitenkin tehdä paljon hyvää metsäsuomalaisten keskuudessa. Öijerissä asuneen Paavo Räisäsen avustuksella välitti hän satoja kirjoja suomalaistalouksiin ja siellä luettiin myös Turun Sanomia. Metsäsuomalaisia arveltiin tuolloin olleen noin 20 000 ja huomattava osa heistä osasi ainoastaan suomea.

Norjan Juwanniemi

Gottlund laati hankkeen, jonka mukaan suomalaismetsiin rajan kahta puolta perustettaisiin suomenkielinen kihla- ja seurakunta. Seurakunnan pääpaikkana olisi Juwanniemi niminen paikka Norjan puolella. Lisäksi perustettaisiin kaksi kappeliseurakuntaa; Lauttasalmi ja Kirveskangas. Tämä hanke ei kuitenkaan toteutunut ja näin jäi Juvanniemen kirkko ja kylä rakentamatta. Paikka on suuren Rögdenjärven eli Röyvvänjärven pohjoispuolella kauniilla mäntykankaalla, kuten Gottlundinkin aikoina. Muistona Gottlundin hankkeesta näkyi ainoastaan suureen kiveen hakatut sanat ”Juwanniemi 25/11 1821 CAG”

Tämän suuren kiven paikalle piti aikoinaan rakentaa suomalaiskaupunki, jonka nimeksi olisi tullut Juwanniemi. Matkalaiset yhteiskuvassa tällä historiallisella paikalla.

Erkki Remesihmettelemässä Kaarle Akseli Gottlundin tekemää päiväystä rakennettavan kaupungin paikalla.

Metsäsuomalaissukujen nimiä on kirjoitettu tähän muistokiveen yli 400. Kuvassa Pertti Remes Kiuruvedeltä, Matti Remes sekä Erkki ja Kyllikki Remes Kuopiosta.

Suomalaismetsien tasavalta

Norjan puolella, pienessä Svullryan kylässä on joka vuosi kolmen päivän mittainen tapahtuma, jota kutsutaan suomalaismetsäpäiviksi. Näinä päivinä irrottautuu tämä kylä Norjan kuningaskunnasta ja muodostaa suomalaismetsien tasavallan. Tätä juhlaa pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 1960 ja presidentiksi valittiin loppuiäkseen kirjailija Asta Holth. Tasavallalla on myös oma lippu ja hallitus. Lippu on vihreä ristilippu jossa on musta ristija harmaata välissä. Tasavallan keskustassa kävimme katsomassa presidentin kotia ja ihailimme kylän keskustassa ollutta siperialaisesta lehtikuusesta tehtyä motellia. Asta Holth on Norjassa hyvin tunnettu kirjailija. Hän syntyi täällä Svullruassa13.2.1904 ja kuoli myös täällä 1999. Hänen käytössään oli valtion kustantama kirjailijakoti, vaikka hän asuikin mielellään harmaassa mökissään, jonka edustalle on pystytetty hänen muistokseen näköispatsas. Holth on Suomessa melko tuntematon, vaikka hänen kirjojaan on käännetty mm venäjäksi.

Perinneruoka silppu

Mullikkalan suomalaistalossa oli meillä lounas, jonka nimi oli epäilyttävä silppu. Apettako nyt saataisiin? Mullikkalan emäntä Elsie Waalberg laittoi kuitenkin pöytään maittavan aterian, jonka ainekset olivat; perunaa, sianlihaa, sipulia ja maitoa. Ainekset oli silputtu pieniksi kuutioiksi ja sekoitettu keskenään. Tästä oli ruokalaji saanut nimensä. Silppu ei ole niin vanha perinneruoka kuin mutti. Mutti on siltä ajalta kun perunaa ei vielä ollut täällä Pohjolassa. Silpussa peruna on tärkeä ja pääasiallinen aineosa. Hyvänmakuinen ja täyttävä oli tämä silppu ja sen kanssa joimme mehua ja söimme läpinäkyvän ohutta norjalaista leipää. Mullikkala on saanut nimensä ensimmäisestä asukkaastaan, Suomesta tulleesta Tahvo Mullikasta. Kuuluisa Niittahon Jussi oli muuten eno muttiemännällemme Elsielle. Elsie Waalberg rakennutti tämän muttiravintolan, joka valmistui vuonna 1990 ja näin ollense on Skandinavian viimeisin savupirtti.

Mullikkalan viihtyisässä pirtissä Norjassa nautittiin silppuateria. Eikä ollut apetta!

Silppu on metsäsuomalaisten vanha perinneruoka. Sen pääaineksena on silputtua perunaa ja sianlihan paloiteltuja kappaleita.

Yllätyskonsertti

Iltapäivällä saavuimme Puralan suomalaistaloon kahville. Puraisten suku tuli tälle paikalle 1640-luvulla ja siitä sille nimi. Talon omistaa vuodesta 1964 lähtienSolör-Värmlandin Suomalaiskulttuuriyhdistys. Tämä katsoo olevansa hyvin erikoinen seura, koska se vaalii kolmannen maan kulttuuria. Talossa oli paljon vanhoja esineitä. Mielenkiintoisimpia olivat Niittahon Jussin ja Kaisa Vilhuisen tavarat. Puralassa saimme kahvin ja pullan lisäksi myös konsertin jonka esitti meille Gun-Britt Gerhardsson Valle Jönssonin kitarasäestyksellä. Tämä pariskunta asui sitä paitsi aivan Mattilan naapurissa Alagylässä. Matkan järjestäjä oli pitänyt koko asian salassa ja se tuli matkalaisille yllätyksenä. Puralan nykyinen rakennus on rakennettu vuonna 1808 ja se seutukunnan kookkaimpia. Kesäisin siellä järjestetään hyvin monenlaisia tilaisuuksia ja tarrrjoillaan suomalaismetsien perinneruokaa, muttia läskin kanssa.

Gun-Britt Gerhardsson ja Valle Jönsson esittivät Remesten sukuseuran matkalaisille yllätyskonsertin. Mukana oli monia tuttuja lauluja.

Kolmannen matkapäivän iltana kävimme Jussintorpalla, jossa asui aikoinaan Jussin-Kaisa eli Kaisa Vilhuinen. Hänet tunnettiin ruotsalaisten kirjoissa nimellä Karin Henriksson. Jussintorpalla ei ole muuta asuntoa enää jäljellä kuin se maakuoppa, jossa Kaisa asui muutamia vuosia. Hirsisen pikkumökin raunioilla oli menneisyyden siipien havinaa. Kaisa kuoli Puralan talon kamarissa vuonna 1941 ja oli hyvin monen suomalaisen kielentutkija ja kansatieteilijän haastattelema ja tuttu. Kaisa oli yksineläjä, joka teki töitä taloihin ja piti pientä torppaa itselleen ja nuorimmalle pojalleen Karl Perssonille. Kaisa osasi käyttää erilaisia yrttejä lääkkeinä ja kaiken lisäksi oli hän selvänäkijä.Kaisa osasi valtavat määrät kalevalaista runoutta ja kansanperinnettä. Hänen mukaansa Kalevalassa mainittu Sampo on se pilari, joka pitää taivaan kantta ylhäällä niin ettei se pääse putoamaan ihmisten päälle.

Puralan suomalaistaloa pitää yllä norjalais-ruotsalainen yhdistys. Erik Purainen oli ensimmäinen tässä paikalla 1600-luvulla. Talo on vuodelta 1808.

Niittahon Jussi

Kaikkein tunnetuin metsäsuomalainen on kuitenkin Niittahon-Jussi. Hänen oikea nimensä oli Johannes Johansson Oinoinen, mutta asui mökissä, jonka nimi oli Niittaho. Jussi oli Suomessakin useita kertoja ja sai silloiselta presidentti Kekkoselta Suomen leijonan kultaisen ansiomerkin. Jussilla oli monia muitakin ansiomerkkejä. Jussi kävi nuorena Amerikassakin ja oli vähällä joutua siellä naimisiin. Hän oli kuitenkin poikamies elämänsä loppuun saakka ja kuoli 90 vuotiaana helmikuussa 1964. Jussi oli raittiusmies ja puhui mielellään siitä, että ihmisten pitäisi asua enemmän luonnon helmassa eikä ahtautua kaupunkeihin. Jussia on kutsuttu myös suomalaismetsien viimeiseksi vaeltajaksi. Eräässä filmissä näytellessään hän taittoi polvensa ja joutui sitä sairastamaan. Hän meni kuitenkin verstaalleen ja teki itselleen puisen polvinivelen, jossa oli rautainen nivel. Kun tämä alkoi kitisemään laittoi hän siihen ompelukoneöljyä, näin hän ainakin kertoi filmin ensi-illassa ja näytti keksintöään yleisölle. Norjalaiset antoivat hänelle tästä keksinnöstä kunniatohtorin arvonimen.

Mårbacka

Sukuseuran neljäntenä matkapäivänä pistäydyimme Mårbackassa, kirjailija Selma Lagerlöfvinkodissa. Hän oli syntynyt 1858 tässä upeassa talossa, mutta se joutui vieraisiin käsiin Selman ollessa nuorena. Selma oli päättänyt tulla kirjailijaksi. Hän alkoi saada kirjoilleen uusia lukijoita ja menestyi hyvin ja näin avautui taloudellinen mahdollisuus ostaa Mårbacka takaisin. Talo peruskorjattiin vuosina 1921-1923 nykyiseen muotoonsa ja on nyt museona. Selma Lagerlöf valittiin vuonna 1914 ensimmäisenä naisena Ruotsin Akademiaan. Hänen kirjalliset kykynsä olivat tunnustettuja kansainvälisestikin ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1909. Selma Lagerlöf oli innokas kirjeiden kirjoittaja myös ja kun hän kuoli vuonna 1940, jätti hän jälkeensä yli 26 000 kirjettä. Testamentin mukaan ne piti arkistoida ja arkiston sai avata vasta 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Arkiston avauduttua alettiin tutkia tämän kuuluisan kirjailijan yksityiselämää. Suurin yllätys kai lienee ollut se että hänen naispuoliset ystävättärensä olivat miehiä parempia.

Mårbacka oli kirjailija Selma Lagerföfin koti. Remesten sukuseuran matkalaiset kävivät tutustumassa tähän Ruotsin matkailuvalttiin.

Teksti ja kuvat : Seppo Remes

Taustatietoa matkan kohteista

Suomenkielistä taustatietoa matkan kohteista ja Värmlannista löytyy netistä muun muassa Finnsamin kotisivuilta osoitteesta

http://www.finnsam.org/Suomeksi.htm

Ruotsinkielisiltä sivuilta löytyy asiaa enemmänkin

http://www.finnsam.org/

Torsbyn suomalaiskultturikeskuksen kotisivut voivat myös olla hyödyksi

http://www.finnkulturcentrum.com/Finska/index.html

Ruotsinkielistä lisätietoa netistä löytyy runsaasti esimerkiksi osoitteista

http://www.mattila.se/fritid.htm

http://www.xpress.se/~dabeap18/mattila.html

http://www.varmland.org/torsby/index.asp?typ=detail&id=3340&ty=3&su=25&lang=1

http://www.finnkulturcentrum.com/

http://www.varmland.nu/kvarntorp/index.htm

http://web.telia.com/~u65111296/suomalaismetsat.htm

REMEKSET RETKELLÄ POHJOIS-KARJALASSA

Sukuseuran viikonloppumatka vei suvun ja Suomen historian jäljille

Remesten sukuseuran elokuisen viikonloppuretken ohjelmaan kuului jälkiä taiteesta, elämästä ja historiasta. Kohteina olivat Lapinlahden taidemuseo, Lintulan ja Valamon luostarit, Varistaipaleen kanava ja sen vieressä sijaitseva Remeksen museokauppa, Eeva ja Paavo Ryynäsen Paateri Lieksassa sekä Koli.

Lapinlahden taidemuseon Jälkiä matkalla –näyttelyssä kahden ystävyksen, Kuutti Lavosen ja piispa Arsenin, taideteoksissa näkyi muistoja elämän varrella kohdatuista kokemuksista, tapahtumista ja ajatuksista. Heidän taiteensa perustuu aiheiltaan yhdenmukaiseen eurooppalaiseen kristilliseen taideperintöön. Lähestymistavat ovat kuitenkin erilaiset: Kuutti Lavosen aiheet ammentavat läntisestä taidehistoriasta, piispa Arsenin teoksissa on puolestaan läsnä idän kristillinen kuvatraditio.

Uutta ja vanhaa ikonitaidetta

Maamme ortodoksisen uskonelämän ja kulttuurin tärkeät keskukset ovat Lintulan ja Valamon luostarit. Lintula aloitti toimintansa Karjalan kannaksella vuonna 1895. Nykypaikallaan Heinävedellä se on ollut vuodesta 1946. Sisaristoon kuuluu 11 nunnaa. Vierailullamme kuulimme nunnaluostarin valmistautuvan parhaillaan seuraavana sunnuntaina 25.elokuuta pidettävään kirkkorakennuksen 40-vuotisjuhlaan.

Arkkitehti Vilho Suonmaan suunnittelemaa kirkkoa hallitsee Petros Sasakin maalaama ikoniseinä ja alttarin valtava Jumalansynnyttäjän Ennusmerkki-ikoni. Myös kirkkosalin kupolia ja etuseinän yläosaa koristavat ikonit. Kupoliin oli liimattu viime syksynä Konstantinos Ksenopoulosin kankaalle maalaamat ikonit. Ja juuri ennen vierailuamme oli valmistunut Alexander Wikströmin Apostolien ehtoollinen–seinämaalaus.

Pelastettua historiaa

Perimätiedon mukaan Valamon luostari on perustettu Laatokan Valamon saarelle 1100-luvulla, viimeistään 1300- luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista. Talvisodan syttyessä saaren siviiliväestö ja veljestö evakuoitiin. Luostarin irtaimisto, taide-esineet sekä kirkollinen esineistö onnistuttiin pelastamaan. Kun luostarille etsittiin uutta paikkaa, menivät luostarin edustajat katsomaan Heinävedelle Papinniemen tilaa, jonka päärakennuksen eräästä huoneesta he löysivät Sergei ja Herman Valamolaisia esittäneen ikonin. Tätä pidettiin erityisenä enteenä ja tila ostettiin luostarille heinäkuussa 1940.

Uudessa Valamossa vieraillessamme tutustuimme paitsi kauniiseen ympäristöön ja vehreään pihapiiriin myös Pääkirkkoon ja Talvikirkkoon, joista jälkimmäisen päädyn mosaiikissa on kuvattu Laatokan Valamon perustajat Sergei ja Herman Valamolainen. Uudessa Kristuksen kirkastumisen kirkossa on kunniapaikalla Suomen historiallisesti merkittävin ikoni, Konevitsan Jumalanäiti, joka sodan melskeissä tuotiin Suomeen ja sijoitettiin luostariin vuonna 1956.

Valamon kulttuurikeskuksessa on lisäksi tilat ikonien konservoinnille, luostarin kirjastolle sekä arkistolle. Kulttuurikeskuksen historiallisessa näyttelyssä voi tutustua Valamon luostarin historiaan ja Laatokan Valamosta pelastettuun kirkolliseen esineistöön.

Oman suvun kaupassa

Varistaipaleen kanava sijaitsee Heinävedellä Varistaipaleen kylässä. Se kuuluu Kallaveden reitin itäiseen haaraan Juojärven reittiin, joka yhdistyy Varisvedellä maailman kauneimmaksikin vesireitiksi kutsuttuun Heinäveden reittiin. Kanava on pohjoismaiden syvin, pudostuskorkeudeltaan Suomen suurin ja maan ainoa nelisulkukanava. Sitäkin mieluisampi kohde oli kuitenkin kanavan varrella olevan kauniin kylän vanha K-kauppa, jonka oli 1900-luvun alkupuolella perustanut August Remes. August syntyi vuonna 1884 Iisalmen Valkeismäen Verka-ahossa. Hän meni naimisiin heinävetisen Edit Tolvasen kanssa. Kauppaa he pitivät useita vuosikymmeniä. Nykyään kauppa on museona. Sen hyllyiltä löytyvät niin jauhopussit kuin Työmies- ja Klubi-tupakat, naisten väskyt ja lakanapitsit sekä monet tarpeelliset astiat ja työvälineet. Kauppaa ja koko Remeksen kauppakartanoa ylläpitää Augustin ja Editin tyttären tytär Ulla Simelius miehineen.

Paaterin kirkko

Eeva Ryynänen, omaa sukua Åsenbrygg, syntyi Vieremällä vuonna 1915. Hänen kerrotaan jo lapsena innostuneen veistelemään puusta eläimiä, kuten lintuja, kissoja ja hevosia. Vuonna 1934 hänet hyväksyttiin Ateneumiin Veljekset Hiidenkivellä-veistoksen ansiosta. Eeva avioitui vuonna 1944 maanviljelijä Paavo Ryynäsen kanssa ja asettuivat asumaan Vuonisjärven Paateriin Lieksaan. Eeva veisteli maatalon töiden ohella ja tuli tunnetuksi eri puolilla Suomea. Myöhemmin he luopuivat karjan pidosta ja Eeva panosti Paavon avustaessa veistosten tekemiseen, joita valmistui noin 500. Hänen suurin työnsä on ainutlaatuinen Paaterin kirkko, joka valmistui vuonna 1998. Eeva Ryynänen kuoli vuonna 2001.

Koli

Retkellä yövyimme Valamossa ja Kolilla. Kolihan on jäänne vuoristosta, jonka jääkaudet ovat silottaneet. Kovin kiviaines on jäänyt koholle kuin kuluneen puupenkin oksankohdat. Sen rinteillä harjoitettiin muinoin kaskikulttuuria. Myöhemmin se innoitti taiteilijoita kuten Jean Sibeliusta, Juhani Ahoa, I.K. Inhaa ja erityisesti Eero Järnefeltiä. Nyt se on sekä retkeilijöiden että turistien suosikkikohde.

Retken yhteenvedoksi lainaan Kuutti Lavosta:” Elämä jättää meihin sisäisiä jälkiä. Me jätämme elämään, aikaan ja paikkaan ulkoisia jälkiä. Maailmankaikkeuden mittakaavassa jättämämme jäljet ovat minimaalisia, mutta sisällämme kannamme tuota kaikkeutta, tuntemusta ikuisesta ja äärettömästä.”

Valvatti Remes-Siik

Ulla Simelius kirjoittaa ukkinsa Augusti Remeksen kaupasta

Talo on rakennettu noin vuosina 1910-1911 kaupparakennukseksi, koska Varistaipaleen kanavan rakentaminen alkoi niihin aikoihin ja sen rakensi kauppias Koponen Karvion kanavalta, n. 4 km meidän paikasta. Augusti oli ollut jo silloin Iisalmessa ja Kuopiossa kaupassa töissä ja haki jostain syystä Karvion kauppaan töihin. Hän työskenteli Karvion kaupassa, ja kun meidän talo valmistui, hän alkoi hoitaa kauppaa vaimonsa Editin kanssa. Edit os. Tolvanen on kotoisin Heinävedeltä. Hän osti kaupan itselleen v.1914, joten kauppa täyttää ensi vuonna 100 vuotta.

Myös Varistaipaleen kanava täyttää 100 vuotta, joten silloin kauppa on auki taas. Viimeksi se oli auki v.2004. Kauppa suljettiin v. 1971 silloisen kaupanhoitajan Erkin jäädessä eläkkeelle. Me asuimme Helsingissä ja olimme loma-ajat täällä. Mummoni ei halunnut ketään jatkamaan kauppaa.

Kaupassa oli aina kauppa-apulaisena joku nuori nainen, joka meni tietenkin kohta naimisiin jonkun kylän pojan kanssa. Nilsiästäkin on tullut joku, mutta yleensä lähikyliltä. Augusthan kuoli v.1940 ja silloin kauppa-apulainen Erkki sai vastuun kaupan hoitamisesta.

Äitini Elna, joka oli syntynyt v.1916, oli ainoa lapsi ja silloin ei täällä ollut oppikoulua, joten hänet lähetettiin kansakoulun jälkeen Kuopion tyttökouluun. Sieltä hän lähti opiskelemaan Helsinkiin Kauppakorkeakouluun ja valmistui ekonomiksi v.1939. Olen ajatellut aikuisena, että pieneltä maalaiskylältä lähtenyt nuori tyttö on ollut aika rohkea! Siellä hän tapasi isäni Veikko Toivolan ja menivät naimisiin. Minulla on isoveli Juha ja hän asuu Espoossa vaimonsa ja lastensa sekä lastenlastensa kanssa. Minä Ulla olen muuttanut mieheni Veikon kanssa tänne vakituisesti asumaan v 1990 Helsingistä, jossa me molemmat olemme syntyneet ja tehneet uramme.

Äitini Elna Inkeri kuoli v.1983 ja isäni Veikko v.1963, Edit-mummo v.1986. Taloa pidettiin ”kesämökkinä” pitkään, kunnes muutin yhdeksi vuodeksi v.1990 tänne töihin äitiyslomansijaiseksi ja silloin naksahti jossain, täällähän on ihan mukava asua!

Menin vuoden jälkeen takaisin Hesaan, mutta kokoajan suunnittelin tänne muuttoa ja sitten v.1993 perustin oman yksityisen hammashoitolan Karvioon. Siellä käy Kuopiosta haamaslääkäri kerran viikossa, jolloin toimin hänen hammashoitajana ja muulloin teen omia potilastöitä, olen koulutukseltani suuhygienisti. Hoidan kaiken itse puodissani. Veikko oli vielä kauan ”etelässä” töissä atk-asiantuntijana, mutta alkoi tehdä myös etätöitä täällä.

Kiuruveden kappeliseurakunnan synty

Ruotsin vanhimpiin kirjoitettuihin lakeihin kuuluvassa Uplannin maakuntalaissa, sen kirkkokaaressa todetaan mm. : ”Kun kristityt miehet haluavat noudattaa Kristuksen käskyä ja rakentaa uuden kirkon, pitäjän talonpoikien tulee yhdessä pitäjän papin kanssa mennä piispan luo ja pyytää tältä lupa kirkon rakentamiseen. Piispa tutkikoon ja antakoon rakennusluvan. Sen jälkeen heidän on palattava kotiin ja kutsuttava kaikki pitäjän maanomistajat määräpäivänä kokoukseen. Jokaisen tulee tehdä rakennuspäivätöitä miesluvun mukaan ja ajaa paikalle rakennustarpeita maaomaisuuden mukaan.”

Nämä vanhat keski-Ruotsia koskeneet Uplannin maakuntalain määräykset eivät tietenkään sellaisenaan soveltuneet ohjeeksi pohjois-savolaisen korpipitäjän kirkon rakentamista suunnitelleille talonpojille. Olivathan olosuhteet Upsalan ja Tukholman tienoilla kovin erilaiset kuin korpien ympäröimässä Pohjois-Savossa. Kuitenkin vanhan maakuntalain ohjeisiin sisältyivät ne keskeiset marssijärjestyksen piirteet, joita syvällä Savon korpimaisemissakin seurattiin.

Mutta millainen oli se aikahistoriallinen tausta, sosiaalinen ja kirkollinen ympäristö, missä ajatus oman kirkon pystyttämisestä Kiuruvedelle syntyi? Asutushistoriallisesti se tapahtui ajankohtana, 1700-luvun keskivaiheilla, jolloin Kaarlo Wirilanderin mukaan Savossa ja etenkin Pohjois-Savossa oli tapahtunut tai tapahtumassa voimakas väestön lisääntyminen sekä asutuksen leviäminen ja tiheneminen vanhojen kantapitäjien laidoille. Kun savolaisten uutterasti harjoittama kaskeaminen vaati runsaasti tilaa, vanhat kantapitäjät eivät tarjonneet siihen enää riittävästi mahdollisuuksia. Asutuksen laajeneminen ja tiheneminen saattoi sen sijaan tapahtua lähinnä maakunnan pohjoisosissa ja pysyvän asutuksen saaneiden kantapitäjien ulkopuolella. Tällaisille kaskimaita haeskelleille uudisraivaajille 1700-luvun Kiuruvesi tarjosi arvattavasti uuden luvatun maan ja johti väestömäärän lisääntymiseen jopa lähelle paria tuhatta henkeä. Asutuksen tuntuvasta lisääntymisestä huolimatta Kiuruvesi oli kuitenkin edelleen laajojen korpien ja asumattomien erämaiden eristämä salopitäjä vailla yhteyksiä siihen rajoittuviin naapurikuntiin.

Väestön lisääntyminen ja asutuksen tiheneminen vanhojen kantapitäjien ulkopuolella synnyttivät omalla painollaan tarpeen myös kirkollisen organisaation kehittämiseksi. Tähän oli syynä lähes poikkeuksetta pitkiksi muodostuneet ja hankalat kirkkomatkat ja etenkin siihen liittyneet vaikeudet lasten viemiseksi kasteelle ja vainajien kuljettamiseksi siunattuun maahan. Niin kuin tunnettua oli Savo ja aivan erityisesti Pohjois-Savo kirkollisen organisaationsa osalta vielä 1700-luvun puolivälissäkin varsin puutteellista takamaata. Kuten oheisesta karttakuvasta käy ilmi, seurakuntien lukumäärä rajoittui vielä 1700-luvun puolivälissä kolmeentoista ja näistä vain kolme Leppävirta, Kuopio ja Iisalmi sijaitsi Pohjois-Savossa puhumattakaan siitä, että piispanistuin oli Porvoossa saakka.

Niin kuin hyvin tiedämme kuului Kiuruvesi, jota eräissä yhteyksissä jopa kartoissakin nimitettiin myös Remekseläksi, yhtenä osana tai piirinä Iisalmen suureen emäseurakuntaan, johon koko Ylä-Savo kuului. Se oli kuitenkin – niin kuin jo totesin – asumattomien erämaiden ympäröimä ja kulkuyhteyksiltään sangen eristetty osa seurakuntaansa. Tämä koski myös yhteyksiä seurakunnan keskukseen Iisalmeen, johon sitä yhdisti ainoana luonnon tienä Kiurujokilaakso. Matkaa sinne kertyi alueen eri puolilta 5-7 peninkulmaa. Ja kun etenkin kesäaikana ainoana kulkutienä olivat vesistöt, joissa niissäkin oli lukuisia koskia sekä tiettömiä maataipaleita, oli yhteyksien hoitaminen seurakunnan keskukseen osan vuodesta lähes mahdoton. Tämä koski erityisesti vainajien kuljetusta ns. siunattuun maahan. Luultavasti tämä tilanne johtikin omalla painollaan epävirallisten hautauspaikkojen syntymiseen paikkakunnalla, mihin eräät Kiuruvettä koskevat muistitiedot näyttävät viittaavan.

Tätä maantieteellistä, sosiaalista ja kirkollista taustaa vasten tarkasteltuna ei ollut suinkaan sattuma, että eräät Kiuruveden eli Remekselän miehet, lähinnä Kosken isäntä Antti Hyvärinen ja saman vesistön varrella asuneet Mattilan veljekset Matti ja Paavo Remes lähtivät liikkeelle saadakseen luvan oman kirkon rakentamiseksi Kiuruvedelle. Se ei totisesti merkinnyt pitäjän ”pirstomista”, kuten eräs tutkijanuorukainen näyttää nykyhetken käsitysten hengessä lausahtaneen arvostellessaan yleensä entisaikojen pitäjäjakoa. Hyvärisen ja Remesten aloitetta oli ilmeisesti vauhdittamassa myös se, että Iisalmen emäpitäjään niin ikään kuulunut Pielavesi oli jo 1725 saanut oman kappelin ja Hyvärisen viljelemä Kosken tila oli tuolloin Pielaveden kappalaisen virkatalo, vaikka sen viranhaltija ei sitä – ilmeisesti sen etäisyyden vuoksi Pielavedeltä – käyttänyt asuntotilanaan.

Kuten tunnettua Remekselän miesten aloite tuli ensimmäisen kerran esille syyskuun 23.päivänä 1862 Iisalmen kihlakunnan oikeudessa, joka kutsui puolestaam iisalmelaiset esittämään mielipiteensä asiasta käräjillä. Tässä yhteydessä ilmeni, että Remekselän miesten anomukseen olivat yhtyneet myös Kiuruveden, Kosken, Kalliojärven, Hautajärven, Luupuen, Niemisjärven, Osmangin, Rytkyn, Salmijärven sekä osittain myös Sulkavanjärven asukkaat. Luettelo osoittaa samalla, miten asutus oli tuolloin levinnyt jo lähes kaikkiin myöhemminkin tunnettuihin Kiuruveden kyläkuntiin, vaikka kylien nimet hakivat vielä täsmennettyjä muotojaan.

Anojat olivat toimissaan myös sangen määrätietoisia ja vauhdikkaita ja ilmoittivat pyrkivänsä siihen, että kirkko olisi jo seuraavana vuonna valmis. Samoin he esittivät varsin yksityiskohtaisen suunnitelman paikkakuntalaisten sitoutumisesta kirkon rakentamista ja rakennusmateriaalin hankintaa koskeviin velvoitteisiin, mikä viittaa Kiuruveden eri kyläkuntien kesken asiasta käytyihin yhteisiin neuvonpitoihin. Samalla anojat ilmoittivat kuitenkin käsityksenään, että Iisalmen papit voisivat toistaiseksi huolehtia tilapäisten käyntiensä yhteydessä pappistehtävien hoidosta kirkossa. Kyseisen ilmoituksen tarkoituksena saattoi olla tietoinen pyrkimys välttää kappeliseurakuntien synnyn yhteydessä yleisesti syntyneet kiistat pappistyövoiman jaosta ja kirkollisten rasitteiden uusjaosta kappeliseurakunnan ja emäseurakunnan kesken.

Mahdollisesti kyseinen ilmoitus tyytymisestä toistaiseksi Iisalmen pappien tilapäisiin palveluihin vaikutti osaltaan siihen, että Iisalmen kirkkoherra Anders Forselius saattoi varsin nopeasti ja helposti suostua kirkon rakentamista koskevaan anomukseen. Tiesihän hän toki myös ne todelliset ongelmat, jotka liittyivät kasvavan Kiuruveden kirkolliseen hoitoon. Kirkkoherran annettua suostumuksensa myös Porvoon tuomiokapituli, jolle luvan myöntäminen vanhan marssijärjestyksen mukaan kuului, antoi jo helmikuun 3. päivänä 1763 asialle siunauksensa. Samoin toinen asiasta vastaava hallinnollinen viranomainen, Savon maaherra antoi jo saman kuukauden 19, päivänä asialle hyväksymisensä. Näin lupa kirkon rakentamiseksi Kiuruvedelle ratkesi ilmeisen neuvokkaiden edusmiesten toiminnan ansiosta, mutta myös olosuhteiden saneleman välttämättömyyden vuoksi sangen nopeasti. Riideltiinhän kappeliseurakuntien perustamisesta paikoin vuosia ja vuosikymmeniäkin.

Mutta mihin kirkko aiottiin pystyttää? Vaihtoehtoja oli ilmeisesti useampiakin. Yhtenä mahdollisuutena oli Autioniemi Karsikon talon pohjoispuolella Kiurujärven rannalla. Mutta eräiden tietojen (Juho Pöksyläinen) mukaan mahdollisena kirkon paikkana pidettiin myös Kankaan talon tienoota Hautakylässä. Kirkon lopulliseksi sijoituspaikaksi päätettiin kuitenkin valita Kiuruveden Pohjoiskylässä, Kiurujärven rannalla sijaitseva Kirnumäki, jossa kirkko tuli saamaan paikkansa nykyisen sankarihaudan ja kellotapulin puolivälissä.

Kirkon rakennustyö lähti kaikesta päätellen liikkeelle ripeästi jo vuoden 1763 aikana. Työn vastuullisina johtajina toimivat jo aiemmin mainitut Mattilan isäntä Matti Remes ja Koskenkylän isäntä Antti Hyvärinen. Työt tehtiin pääosin omin voimin. Ilmeisesti kirkonrakentajan ammattitaidon ja rakennustarvikkeiden puuttuminen sekä väsähtäminen vaadittaviin päivätöihin aiheuttivat kuitenkin viivästymistä ja pakottivat turvautumaan myös ulkopuolisten neuvoihin. Niinpä asioista neuvoteltiin sittemmin useampaankin otteeseen Iisalmen kirkkoherran kanssa ja töitä jatkettiin iisalmelaisen rakennusmestari Anders Brofallin johdolla, kun taas Matti Remes ja Paavo Kärkkäinen Kalliojärveltä vastasivat tarvikkeiden hankinnasta. Valmistelutöistä pyrittiin kuitenkin mahdollisimman suuressa määrin selviämään omin voimin. Niinpä saarnatuolin valmistelusta vastasi lähinnä kiuruvetinen Heikki Tikkanen tai toisten tietojen mukaan Rapakon isäntä Juho Kärkkäinen. Pienistä viivästyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta kiuruvetiset saattoivat jo 15.8.1765 ilmoittaa Iisalmen kihlakunnanoikeudelle, että heidän kirkkonsa oli valmis. Kun kirkkoon tarvittiin kuitenkin tietty sisustusesineistö virsitauluineen, kirkonarkkuineen ja kirkkotekstiileineen sekä ennen muuta oma pappi, kirkon vihkiminen saatettiin lopullisesti toimittaa vasta 17. tammikuuta 1768.

Mutta millainen oli Kiuruveden ensimmäinen kirkko? Se ei ollut suinkaan mikään suuren suuri ja mahtava luomus. Perusratkaisultaan se oli ristikirkko. Sen pituus etelä-pohjoissuunnassa oli vain 16 metriä ja leveys itä-länsisuunnassa 11 metriä. Seinän korkeus oli noin 5 metriä ja katon harjalla olevan tornin huippuun 9 metriä. Seinät olivat ulkoa ja sisältä piilutettuja. Ulkoseinät ja paanukatto olivat tervattuja. Seinissä oli kaikkiaan 9 ikkunaa. Kirkon sisälle mahtui 37 penkkiriviä, jonka lisäksi kirkon itäisellä sivulla oli lehteri. Saarnatuoli, jonka mallia oli tiettävästi haettu Pyhäjärveltä, oli muodoltaan neliskulmainen. Vaikka kirkko oli kooltaan ja ulkonaiselta olemukseltaan vaatimaton, se oli virallisen tarkastuksen mukaan hyvin tehty. Ja ennen kaikkea se oli köyhän kiuruvetisen korpikansan oma luomus, mistä myös kuva vanhan kirkon esineistöstä kertoo omaa kieltään. (Kuva: tuuliviiri, jossa vuosiluku 1764 sekä kirkon arkku ja kirkkovakka. Näiden lisäksi arvoituksellinen kirkonkukko, jossa vuosiluku 1711.)

Ei ollut varmaankaan sattuma, että Remeksen veljeksistä toinen, kansanrunoilijanakin tunnettu Paavo Remes puki kirkon valmistumiseen liittyvät kiuruvetisen korpikansan tunnelmat kertovaan juhlarunoon, jossa hän totesi mm.: ”Jo on kirkko Kiuruweellä, Kaunis Cappeli rakettu, Tehty kappeli coria, Huone Herran kunniaxi”….Kiiteltyään sen jälkeen kirkon keskeisiä puuhamiehiä Matti Remestä ja Antti Hyväristä kertovan juhlarunon sanoin tekijä päätyi nöyrään kiitosrukoukseen: ”Eip ole oma tecomme: Herran teco, Herran huone. Herra Hengesi lähetä, Juurita Sanas Jumala Hyödyisen Hedelmän kansa Sywäld´meidän Sydämmihin; Usko uudista jalosti, Paranna pahat sydämet! Anna ainoa Jumalala, Hyvät päïvät päällisexi!”

Minun roolini olisi oikeastaan päättää sanottavani näihin Paavo Remeksen uskonnollisestikin syvällisiin, ehkä hieman valistushenkisiin runon säkeisiin. Lienee kuitenkin syytä todeta, että se kamppailu oman papin saamisesta uuden kappelin palvelukseen, jonka aloitteen tekijät olivat aiemmin väistäneet ja ilmoittaneet – ehkä tarkoituksellisesti – tyytyvänsä Iisalmen pappien palveluksiin, alkoi kohta kappelin valmistuttua. Kiuruvetiset ilmaisivat välittömästi toiveensa Iisalmen toisen kappalaisen saamiseksi kappelikuntaansa ja vetosivat asiassa tuomiokapituliin saakka. Tekipä Antti Hyvärinen asiassa henkilökohtaisen valitusmatkan Porvoon tuomiokapituliin saakka. Kiistan aiheeksi muodostui papin palkkauskysymys sekä kappelikunnan jatkuvat velvoitteet emäseurakunnalle. Kappalaispapin palkkausselkkaus sai monien kiistojen jälkeen lopullisen ratkaisunsa vasta, kun Pielisjärven apulaispappina toiminut Henrik Lyra, johon kiuruvetiset olivat mielistyneet, ilmoitti olevansa valmis tyytymään palkkaratkaisuun ja muuttamaan Kiuruvedelle ja tuomiokapituli päätti määrätä hänet 1.5.1768 alkaen Kiuruveden kappalaiseksi. Näin Kiuruvesi oli saanut oman kappelinsa lisäksi myös oman pappinsa.

Mutta vielä yksi Kiuruveden varhaisimman kirkon syntyyn liittyvä jatkotarina, joka koskettaa minua henkilökohtaisesti. Kun oma kirkko ja pappikin oli kiistojen jälkeen saatu, joutui Mattilan isäntä Matti Remes toteamaan, että uusi kirkko oli varsin etäällä, kahden peninkulman päässä. Siksi hän päätti rakennuttaa noin viisi kilometriä kirkolta lämmitettävän pirtin kirkossakävijöitten majapaikaksi. Pirtti ei kuitenkaan jäänyt tyhjäksi, kun Remeksen poika Joppi Remes päättikin muuttaa vakituisesti asumaan sinne. Näin sai kirkkokysymyksestä alkunsa eräs Remes-suvun keskeinen tyyssija Joppila, josta etenkin Joppi Remeksen pojan pojan Juho Remeksen (1805-1876) johdolla kehkeytyi yksi pitäjän mahtavista ”rustholleista” laajoine viljelyksineen ja metsineen.

Juho Remes ei kuitenkaan tullut tunnetuksi vain mahtavan Joppilan isäntänä, kirkon isännöitsijänä ja talouden hoitajana sekä myöhemmän Kiuruveden uuden kirkon suunnittelijana vaan myös suuren perheen isänä. Hänen perillistensä ja etenkin tytärjoukon myötä Joppilan Remesten sukuhaara levisi laajalle yli koko Kiuruveden, kuten Kirsti Pakulan mainio sukututkimus Joppilan Remeksistä osoittaa. Muistan jo joskus lapsuudessani kuulleeni eräänlaisen ”sukulorun” Joppilan sisaruksista heidän uusien kotipaikkojensa mukaan. Se noudatti sisarusten ikäjärjestystä ja kuului seuraavasti: Kankaan Kaisa, Kosken Johanna, Pellonpään Reeta, Murtomäen Miina, Linnin Liisa ja Huttulan Saara. Näistä sisaruksista Murtomäen Miina eli Vilhelmiina Pöksyläinen oli minun mummoni, joka eli Rytkyn Murtomäessä ja kuoli vuosi minun syntymäni jälkeen 1931. Näin minulla on ollut mummoni välityksellä jopa suora fyysinen kosketus Joppilan Remeksiin ja voin siten hyvin pitää itseäni Kiuruveden varhaisimman kirkon rakentajien perillisenä. Mutta vaikka olen suhteellisen paljon elämässäni kirjoitellut, minä en ole koskaan osannut kirjoittaa runoja.

Eino Murtorinne

——————————————————————————–

Remes-nimestä

Meitä Remeksiä on nykyisin eri puolilla Suomea yli 1500. Erityisesti Remeksiä asuu Pohjois-Savossa Kiuruveden ja Iisalmen seudulla, Pohjois-Karjalassa ja Oulun seudulla.

1500-luvun asiakirjoissa nimi esiintyy muodoissa Remexin, Remixin, Rämijxen, Remexinen jne. Remes-johteisia paikannimiä tavataan pääasiassa Ylä-Savossa, mutta myös Oulun eteläpuoleisilla alueilla kuten Oulunsalossa, Tyrnävällä, Kestilässä ja Paavolassa.

Sirkka Paikkalan ja Pirjo Mikkosen mukaan (Sukunimet) vanhoissa lähteissä on nimestä Remeksinen 1500-luvun alkupuolelta useita tietoja Rantasalmen Tuusmäen neljänneksestä. Vuonna 1557 on Vesulahdella kirjattu Lauri Remes ja vuonna 1563 Ollij Remij. Jääsken lampuotiluetteloista löytyy nimi Suni Romes vuonna 1561. Lisäksi Lestijärvellä on kirjattu Simo Remes vuonna 1606. Lounais-Hämeen tuomiokirjoissa mainitaan vuonna1507 Kulsialan käräjillä Lauri Staffanson Remessalo.

Matti Remeksen mukaan (Genos 55 (1984), s. 24–26) Remes-sukunimi on mitä ilmeisimmin alkuperältään venäjän kielestä ja lienee merkitykseltään omaksuttu jo kantasuomeen. Venäjän kieli tuntee Remisov- ja Remesov-sukunimet. Lisäksi tavataan Remeslennikov- nimeä. Yleissana remez tarkoitti alkuaan jotain pientä vikkelää tiaislintua. Merkitys laajeni myöhemmin ihmiseen, joka oli vilkas, nopealiikkeinen, juoruileva. Remeslennik taas tarkoitti pienkäsityöläistä ja Remeslo yleensä käsityöläistä.

Matti Remes on myös todennut, että Sisä-Suomessa Remekseen liittyy piirteitä, jotka kertovat ruoan hyvän maun tuntevasta, tukevahkosta, komeasta ja rehvastelevastakin ja ehkäpä joskus ahneestakin henkilöstä. Esimerkiksi Vesannolla, Viitasaarella ja Konginkankaalla remes tarkoittaa kokkelipiimästä ja talkkunasta tehtyä kesäruokaa, Ruovedellä ylellistä, komeaa, rehvastelevaa ja Heinävedellä suursyömäriä, isomahaista.

Gananderin Uudessa Suomen sanakirjassa kerrotaan remeksen tarkoittavan puheliasta ja leikkisää.

Amerikkalaisen sukututkijoita palvelevan The Historical Recearch Center-instituutin mukaan nimi Remes perustuu alkuperäisen nimen kantajan isän nimeen. Instituutin mukaan Remes on yksi sukunimistä, jotka on johdettu latinankielisestä nimestä Remigius, joka saatettiin kansankielelle Saksassa, Ranskassa ja Alankomaissa kunnioittamaan Reimsin piispana 400-500-luvuilla toiminutta Pyhää Remigiusta. Remigiuksesta johdettuja sukunimiä olivat saksalaiset Remus ja Remmes, ranskalaiset Remeze ja Remy.

Suvun varhaista historiaa

Rantasalmen Tuusmäki

Remesten vanhin tunnettu asuinsija Suomessa on Rantasalmen Tuusmäessä, jossa Anders, Olof ja Henrik Remexin maksoivat veronsa vuonna 1541. Anders oli myös lautamies. Viisi vuotta myöhemmin lautamiehenä oli Ihanus Remexin. Tuolloin hänen lisäkseen olivat veronmaksajina edellä mainitut Olof ja Henrik Remexin. Myöhempinä vuosina Tuusmäessä mainitaan myös Pool Ihanuksen poika, joka näkyy vuonna 1577 Rantasalmen Hakotaipaleen kymmenyskunnassa.

Vuonna 1550 Ihanus Remexinen on maksanut veroa myös Tavisalmen Savilahdessa, joka voidaan sijoittaa myöhäisempään Kiuruveden Niemiskylään.

Vuodesta 1577 alkaen näkyvät Juvan veroluettelossa Anders, Staffan ja Mårten Remexin. Koska aivan Juvan rajalla sijaitseva Tuusmäen kylä kuului tuolloin Juvan kirkon piirin, on todennäköistä, että verottaja on kirjannut heidät juvalaisiksi, vaikka hallinnollisesti alue olikin osa Rantasalmea.

Tuusmäki oli hyvin vauras kylä. Perimätiedon mukaan siellä asui useita kuuluisia lukkoseppiä, jotka tekivät lukkoja aina Pietariin asti. Tuusjärvestä nostettiin rautamalmia, jota sulatettiin sekä kylän tarpeisiin että myyntiin. Kylässä tai sen välittömässä läheisyydessä oli ilmeisesti sulattimo eli hytta. Vuonna 1561 Tuusmäessä asuva Henrik Remexin sai yhdeksän markkaa sakkoja, koska ei ollut tuonut rautapitoista multaa hyttaan. Remekselän tilan asiakirjoista käy ilmi muitakin raudan käsittelyyn viittaavia tietoja.

Tuusmäessä toimitettiin isojako 1781 ja sitä täydennettiin myöhemmin. 1800-luvun asiakirjojen mukaan Remeksiä ei enää Tuusmäessä asunut. Sen sijaan Remeksiä löytyy Pirilästä, joka oli kersantin virka-asunto.

Pistolekors

Säämingin Aholahdessa asuva Yrjö Olavinpoika Pistolekors sai vuonna 1615 kuningas Kustaa II Adolfilta kirjeen, jolla hänelle annettiin verovapaus seitsemään manttaaliin Juvan pitäjässä kahta sääminkiläistä taloa vastaan. Vuonna 1630 hän sai myös läänitykseksi Norrköpingin päätöksen ehdoilla Leskelän kartanon Juvalla sekä Partalan Sulkavalla ja Remekselän Kiuruvedellä. Rantasalmen historiassa mainitaan myös Rantasalmen Remekselän tilan olleen Pistolekorsien sukutilana 1600-luvulla. Koska Remekset olivat jo 1500-luvun puolella käyneet Kiuruvedellä ja maksaneet siellä verojansa, täytyy asialla olla joku yheys Remeksiin. Seppo Remeksen mukaan Pistolekors halusi kerätä myös Kiuruvedellä asuvien Remesten verot. Joidenkin selvitysten mukaan Remekset eivät pystyneet maksamaan verojaan Rantasalmella vaan joutuivat muuttamaan Kiuruvedelle, sillä seuraamuksella, että verottaja tuli perässä.

Kiuruveden Remekset

Ensimmäinen tieto Remeksistä Kiuruvedellä on vuodelta 1550, jolloin Ihanus Remexin on maksanut veroa Tavisalmen Savilahden 1. kymmenyskunnassa. Hänet mainitaan vielä vuosina 1550, 1552 ja 1554. Vuonna 1552 Ihanus Remexinen mainitaan Nils Kaikkosen yhtiömiehenä ja vuonna 1556 Per Kärkkäisen yhtiömiehenä samassa arviokunnassa. Arvo Soinisen tiedon mukaan niin Kaikkonen kuin Kärkkäinenkin olisivat rakentaneet talonsa Remeksen omistamille erämaille. Kaikki kolme saattoivat olla sukua keskenään. Siitä ei ole tietoa, palasiko Remes takaisin Rantasalmelle, sillä seuraavan kerran Remeksiä on verotettu Kiuruvedellä vasta vuonna 1608, jolloin mainitaan Juntti Remes ja Antti Remes sotilaina Tavisalmen Savilahdessa, joka kymmenyskunta sijoittui Kiuruvedelle. Seppo Remeksen löytämien tietojen mukaan vuonna 1620 näkyy Kuopion pitäjän Pielavedellä itsellisenä myös Juntti Remes, jonka asuinpaikkana oli vuosina 1622 ja 1624 Tavisalmen Maaninkavesi.

Iisalmen pitäjän historiassa kerrotaan Kiuruveden ensimmäisen Remeksen olleen Pylkkö-Remes. Hänen mainitaan soudelleen Kiuruvedelle yhdessä toverinsa Hyvärisen kanssa. Kansanperinteen mukaan miehet nousivat maihin jokisuulla Kiurujärven pohjoispäässä, missä he sopivat maitten ja vesien omistuksesta.

Kansantarinan mukaan Pylkkö-Remeksen kerrotaan hukkuneen Luupuveteen. Silloin toveri Hyvärinen anasti hänen talonsa ja tilansa. Vainajan perhe joutui palaamaan Rantasalmelle. Kun veroherra kuuli tapahtuneesta, hääti hän Hyvärisen pois ja palautti Remeksen perheen Kiuruvedelle.

Maakirjan mukaan Remeksille kuuluivat Kiuruveden pohjoiset alueet nykyistä Pyhännän Viitamäkeä myöten. Näläntö-, Osmanki-, Palois-, Luupu- ja Kiurujärvi muodostivat luonnolliset rajat. Ilmeisesti Remesten ensimmäinen asuinpaikka Kiuruvedellä oli Näläntöjärven rannalla nykyisessä Remeskylän Porttiniemessä. Vuodesta 1622 lähtien Remesten omistuksessa olevia tiloja on Remeskylässä useita. Lisäksi Kiuruvedellä asuu Remeksiä myös muun muassa Sulkavanjärvellä.

Remeksiä muualla Suomessa

Seppo Remeksen mukaan Remesten levinneisyys Suomessa on melko suppea. Pääasiallinen levinneisyysalue on nykyään Iisalmen-Kiuruveden-Vieremän-Sonkajärven alueella. Remeksiä on myös Oulunsalossa ja Muhoksella sekä Liperissä ja Paavolassa.

Oulunsalossa Remekset esiintyvät ensimmäisen kerran 1740-luvulla. Talon nimi oli Jaakola ja näin Oulunsalon Remeksistä tuli Jaakoloita kunnes he 1800-luvun lopulla ottivat jälleen vanhan sukunimensä Remes.

Muhoksen Remekset esiintyvät kirkonkirjoissa ensimmäisen kerran vuoden 1750 paikkeilla. Pohjalaisen tavan mukaan sukunimiksi otettiin talojen nimet kuten Pelkonen, Vaara, Markus, Käärmekangas. Muhoksen Remekset näyttävät polveutuvan Paavolassa asuneista Remeksistä. Paavolasta löytyy tänäkin päivänä Remekseläntie ja Remes-niminen paikka. Remeksiä ei siellä ole asunut pitkään aikaan. Ensimmäinen Paavolan Remes lienee ollut Heikki Hemminginpoika, joka käytti sukunimeä Simunankangas.

Viitasaarella näyttäisi myös asuneen Remeksiä 1700-luvun alussa. Heillä oli silloin sukunimenä Puranen. Tämä mahdollinen sukuhaara on vielä selvittämättä.

Suomalaismetsien Remekset

Remeksiä on siirtynyt aikoinaan monien itäsuomalaisten sukujen tapaan myös Ruotsin keski- ja länsiosiin suomalaismetsiin. Seppo Remeksen mukaan Gräsmarkissa asui eräs Paavo Erkinpoika Remes Timbonäsin tilalla. Hän oli naimisissa Ellikka Paavontyttären kanssa ja heillä oli yhdeksän lasta. Paavo mainitaan syntyneeksi vuonna 1660 ja Ellikka kahdeksan vuotta myöhemmin. Timbonäsin tiluksilla on vieläkin Remestorpet niminen tila ja autiotalo. Paavo saattoi olla jo toisen polven metsäsuomalainen. Professori Veijo Saloheimo arvelee Paavon isän Erkin muuttaneen Ruotsiin Kiuruvedeltä.

Värmlannin suomalaismetsiin ilmaantui vuonna 1665 Esko Rämäinen, jonka mainitaan kuolleen 100-vuotiaana vuonna 1725. Eskolla kerrotaan olleen Pekka-niminen veli. Veljekset asuivat perustamallaan Rämälän eli Digerbergetin tilalla Nyskogassa. Eräs toinen suomalaispaikka Värmlannissa mainitaan Rehme-Heikin raivaamaksi ja viljelemäksi vuodesta 1646 alkaen.

********************************************************************

Koonnut: Valvatti Remes-Siik

Lähteet

  • Hormia Yrjö: Eräiden sääminkiläisten sukujen ja kartanoiden vaiheita II
  • Leinonen Marjatta, Jalkanen Pekka ja Pietikäinen Toivo: Savonlinnan läänin hopeaveroluettelo vuodelta 1571
  • Pietikäinen Toivo: Kiuruveden pitäjän asuttaminen
  • Pirinen Kauko: Iisalmen pitäjän historia
  • Pirinen Kauko: Savon historia II:I
  • Saloheimo Veijo: Savo Suurvallan valjaissa
  • Soininen Arvo: Pohjois-Savon asuttaminen
  • Soininen Arvo: Rantasalmen historia
  • Hilja Kainulaisen ja Seppo Remeksen kokoamia tietoja

Poimintoja vanhoista käräjäkirjoista

Antti Remes ja 4 poikaa

Iisalmen käräjäkunnan käräjät jouduttiin pitämään myös kesällä vuonna 1700 tavanomaisten syys- ja talvikäräjien lisäksi. Ilmeisesti monet asiat pakottivat ylimääräisten käräjien pitämiseen, vaikka maaseudulla oli kovasti tekemistä kesäkuun alussa, jolloin käräjät alkoivat.
Antti Remes, joka asui Salahmilla ja oli syntynyt 1600-luvun puolivälissä (1650) Kiuruvedellä, Remekselässä, muutti Iisalmen maalaiskunnan Salahmille noin 1680 paikkeilla. Antin puoliso Riitta Pussinen oli synnyttänyt perheeseen 4 lasta; kaksi poikaa ja 2 tytärtä. Koska Riitta oli aikaisemmin ollut naimisissa, hänellä oli kaksi poikaa aikaisemmasta avioliitostaan. Riitan ensimmäinen mies oli Paavo Hujanen, joka oli kuollut. Nämä pojat olivat jo aikuistumassa olevat kaksoispojat Pekka ja Antti. Molemmat olivat syntyneet 1680-luvun alkupuolella, kun Antin ja Riitan yhteiset lapset olivat vasta lähentelemässä kymmentä ikävuottaan. Että Antti sai pysyviä työmiehiä taloonsa, hankki hän käräjiltä tuomion 9.6.1700, että poikapuolet Pekka ja Antti olivat perinnön jaossa samanarvoisia hänen omien lastensa kanssa.
Tietenkin tämä oli asia, jota jouduttiin ruotimaan useita kertoja. Antin ”oikeat” perilliset eivät tahtoneet velipuoliaan tasa-arvoisiksi perintöön nähden. Lopuksi kumminkin kaksoispojat saivat täyden perintöoikeuden Antin kuoleman jälkeen.
Antti joutui kääntymään käräjien puoleen myös vuonna 1702, koska hänen keittiönsä oli palanut. Tämä ilmeisestikin vahingossa syttynyt tulipalo poltti keittiön, joka oli eri rakennuksessa asumusten ulkopuolella. Samalla tuhoutui käräjien pöytäkirjojen mukaan myös 2 kpl kuparikattiloita ja muuta irtainta tavaraa. Antti anoi pitäjän yhteisestä kassasta paloavustusta. Käräjillä päätettiin korvata Antille aiheutuneesta vahingosta yksi hopeataalari.

Karjakuja Lauri Remeksen maalla

Verotilallinen Juho Huttunen Iisalmen Valkiamäestä, sittemmin Valkeisenmäki, valitti talvikäräjillä 6.helmikuuta 1759, että hänen naapurinsa ja tilanosakkaansa Lauri Laurinpoika Remes on itsepäinen, kun tämä ei halunnut antaa lupaa rakentaa sauna Remeksen pellolle. Tällä paikalla, aivan Huttusen ja Remeksen välisen rajan varressa, on jo kauan sitten ollut Huttusen tilaosan sauna, mutta se pitäisi rakentaa uudelleen.
Lauri Remes selosti, että myös Huttusen karjakuja kulkee hänen maittensa halki. Senkin halusi Remes muutettavaksi. Oikeudessa oli paikalla lautamiehet Pekka Lappalainen ja Pekka Kumpulainen, jotka todistivat, että jos sauna pystytetään siihen paikkaan mihin Huttunen haluaa, olisi se Remeksen puolella, mutta ei liian lähellä Huttusen muita rakennuksia. Mitä karjakujaan tulee, olivat lautamiehet sitä mieltä, että voitaisiin siirtää kulkemaan pitkin Huttusen ja Remeksen yhteistä rajaa. Lautamiehet totesivat myös, että Remes kärsii liian paljon nykyisestä karjakujasta. Rajalle sijoitettua karjakujaa voisivat myös molemmat tilalliset tarvittaessa käyttää.
Huttunen ei lämminnyt tälle ajatukselle, vaan valitti että hänen karjansa joutuisi kulkemaan paljon pitemmän matkan eräälle pellolle, jonka yksityiskohdan myös lautamiehet tunnustivat. Siitä oltiin kuitenkin yhtä mieltä, että Remes kärsii aiheetta haittaa Huttusen karjakujasta omalla maallaan.
Kihlakunnan oikeus käsitteli asiaa ja teki sellaisen päätöksen, että Huttunen joutuu rakentamaan saunansa sellaiseen paikkaan, ettei siitä ole Remekselle haittaa. Oikeus velvoitti Huttusen rakentamaan saunansa omalle maalleen sellaiseen paikkaan, ettei se ollut liian lähellä talon muita rakennuksia. Tällä tavalla ajateltiin paloturvallisuutta. Mitä karjakujaan tulee, katsoi oikeus kohtuulliseksi että Remeksen ei tarvitse yksin kärsiä naapurinsa karjakujasta. Näin ollen osapuolia kehotettiin rakentamaan kuusi syltä leveän karjakujan siten, että se ottaa yhtä paljon molempien peltotilkuista.
Lauri Laurinpoika Remes syntyi vuonna 1699 ja kuoli Valkeisenmäessä vanhuuden heikkouteen 14.7.1779. Laurin puoliso oli Liisa Ryhänen, joka syntyi vuonna 1703 ja kuoli vuonna 1770. Remekset asui Valkeisenmäen kylässä ostamallaan Pirttiharjun tilalla, johon liitettiin myös Listapuron niitty. Remeksen perheessä oli 8 lasta ja he kuuluvat Valkeisenmäen Remesten sukuhaaraan.
Juho Huttunen näyttää puolestaan olevan Heikinpoika, joka syntyi noin vuonna 1716 Iisalmen Pahkamäessä. Juhon puoliso oli Elina Kettunen, jonka kotipaikka

 

Paavo Remes joutui lähtemään

Kruunun palvelija, jalosukuiseksi mainittu Carl Willander, oli antanut viime elokuussa Matti Perttulinpoika Hynniselle Paloisten kylästä tehtäväksi huolehtia samassa kylässä sijaitsevasta ½ veromarkan tilasta niin kauan kuin Erkki Hynninen on kirjoitettuna sotilaaksi varsinaiseen rykmenttiin. Näin alkaa Iisalmen talvikäräjien helmikuun 5 päivänä 1708 pidetyn käräjien pöytäkirjaan merkitty asia.
Samassa asiakirjassa kerrotaan Erkki Hynnisen, joka omasta ja vaimonsa Anna Heiskasen puolesta antanut saman tilan Paavo Niilonpoika Hujaselle ja Paavo Antinpoika Remekselle 70 kuparitaalarilla, jotka Hujanen oli maksanut, mutta Remes ei, ja siksi pitää tilalta lähtemään. Hujanen oli sitä paitsi luvannut ruokkia ja vaatettaa Erkki Hynnisen vaimon ja lapset niin kauan kun tämä on kentällä, siis sotapalveluksessa.
Oikeus katsoikin Paavo Hujasen vaatimuksen Remeksen tilalta pois ajamisesta kohtuulliseksi maakaaren 1.§ mukaan. Paavo oli syntynyt vuonna 1686 ja asui sittemmin Salahmilla. Paavo oli naimisissa Anna Heiskasen kanssa. Pariskunta häviää Kiuruveden kirjoista 1700-luvun alkuvuosikymmenellä, eikä heidän myöhemmistä vaiheista ole tietoa.

Lähde: Iisalmen käräjät 5.2.1708, sivu 14.
Poiminnot: Seppo Remes Kiuruvesi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *